Oma aika, paras aika?

Olen oppinut sen jos minkä, että parisuhteessa ollessa, kummallakin täytyy olla sitä kuuluista omaa aikaa. Joskus vähän enemmänkin. Tämä ei oikeastaan meille ole ollut sen kummempi ongelma. Kummallakin on ystäviä ja perhettä, kenen luokse karata välillä evakkoon. 
Kuitenkin tukkaputkella juostessa menosta toiseen, ei aina edes ole sitä yhteistä aikaa. 

"Laita paljon kuvia sitten!"

"Laita viestiä kun lähdet tulemaan, olen kyllä silloin jo nukkumassa."

"Milloin tulet kotiin?"

"Hyvää työpäivää."

"Hyvää yötä."

Noihin fraaseihin on kiteytynyt meidän muutaman päivän dialogi. Itse olen juossut omissa menoissa, hyvä että kotona olen kerennyt istahtaa alas. Avokilla on ollut pitkiä päiviä töissä. Tottakai, pidämme yhteyttä viestitellen myös keskellä päivää, soittelemme myös yleensä, kun päivämme päättyvät. Jep, me ollaan aika paita ja peppu, nyt kun sitä ajattelee. 
Mutta hassua tässä on se, että elää toisen ihmisen kanssa saman katon alla, mutta joskus törmäämiset jäävät aamuun ja iltaan jolloin toinen yleensä on unessa. Eikä sitä oikein näkemiseksi voi kutsua. 
Havahduttiin tähän kumpikin, kun tajusin eilen illalla sängyssä, etten ollut kertonut mistään päivieni tapahtumista miehelle. On ollut kuitenkin juhlaa ja lätkämatsia ja paljon mahtavia juttuja! Ja normaalisti olen aikamoinen höpöttäjä, mikään asia ei jää jakamatta tuolle parhaalle puoliskolle, joskus jopa ärsyyntymiseen asti. 

Me ollaan tosi paljon yhdessä ja tehdään asioita yhdessä. Syödään illallinen, mennään nukkumaan yhdessä ja katsellaan iltaisin telkkaria. Käydään kaupassakin yleensä mielummin kaksin. 
Muutaman päivän "yksinelo" tuntui jotenkin karulta, oma kumppani tuntui jotenkin vieraalta, kun ei kerennyt edes oikein jutella. Itse kun olen varsin huomionkipeä ihminen, kaipaan hirveästi hellyyttä ja sitä, että keskustellaan yhdessä päivän tapahtumat läpi. Tällainen kamala kiireaikataulu ei sovi mulle, vaikka hektisyydestä tykkäänkin. 

Mutta joskus se oma aika tekee vain hyvää, saa olla itsekäs ja ajatella vain omia asioita. Saa rauhassa keskittyä viettämään aikaa myös muiden ihmisten kanssa välillä. Se on ihan tervettä, joskus sitä tuppaa kangistumaan arkeen. Ei ihmekään, jos toisen naama siinä alkaa rassaamaan.

Mutta kiireinen viikko palkitaan tänään. Meillä on parisuhdeviikonloppu. On varattu hotellihuone ja hankittu leffaliput. Lähdetään yhdessä vähän katselemaan Helsinkiä näin pyhäinpäivänä ja nauttimaan toistemme seurasta. 
Keretään siinä sitten juttelemaan ne kolmen päivän kuulumiset ja vähän enemmänkin. 

Ikäkriisi

Siinä istuin mukavasti sohvalla lojuen, selailin ajantapoksi Facebookin etusivua. Oli tavattoman tavallinen sunnuntaipäivä, Netflix hyrräsi taustalla tasaiseen tahtiin ja mies oli seinän takana koneen ääressä tekemässä juttujaan. 

Facebook pursusi hauskoja kuvia ja vitsejä, sekä krapulan täytteisiä päivityksiä hukkuneista tavaroista. Sitten jokin pysäytti flekmaattisen selailuni. 

Kaksi lukioaikaista tuttuani oli mennyt kihloihin. Tuijotin kahta onnellista hymyä, joiden alla oli kaksi kättä. Kummassakin sormus. Tykkäsin päivityksestä, luonnollisesti. Hetken aikaa tuijotin kuvaa, jonka jälkeen tyydyin jatkamaan selaamista. Kyseessä oli kuitenkin pari, joka oli ollut jo iäisyyden yhdessä, kaipa se oli ihan luonnollista ottaa seuraava askel. 

Seuraavana päivänä olin pitkästä aikaa virka-asussa ja törmäsin työkaveriini, jota en ollut nähnyt sitten elokuun. Ihastelin hänen kevyttä rusketustaan, sillä hän oli viettänyt juuri viikon etelän auringon alla. Kyselin siinä sitten, että mites muuten meni loma. 

"Me mentiin kihloihin."

Suu loksahti auki ja olin onnesta soikea, luonnollisesti. Siinä hetken aikaa äimistelin tätä tapahtunutta, jonka jälkeen koitin jatkaa ilta-vuoroani. 

Tämä ei kuitenkaan toki jäänyt tähän. Sillä muutaman päivän aikana kihlausuutisia tuli yhteensä neljä kappaletta. Kaikki olivat oman ikäisiäni. 

Sen lisäksi, pari muuta tuttua oli hankkinut karvaisia vauvoja, joku oli saanut ihan oikeita vauvoja ja yksi läheinen ystäväni muutti avomiehensä kanssa uuteen, isompaan asuntoon. 

Mikä näiden kaikkien yhteenlaskettu summa on?

Taattu kahdenkympin ikäkriisi. 

Eikä siinä mitään. Olenhan minäkin sitoutunut. Ja asun omistusasunnossa (se toisaalta on kyllä mieheni, ei minun...). Soviteltiin jopa yhden vannoutuneen ei-naimisiin-menijä-ystävättäreni kanssa timanttisormuksia I love me- messuilla... Mutta kihloja, vauvoja ja yhteisiä asuntolainoja? Ei vielä pariin vuoteen, kiitos. 

Tämä on jotenkin hämmentävä ikävaihe. Puolet näistä oman ikäluokkani edustajista tekevät suuria sitoutumisia, puolet etsivät luottokorttia pilkun jälkeen yökerhon narikassa.

Omat mietteeni tällä hetkellä elämässä ovat lähinnä, että onko liian myöhäistä juoda kahvia tai liian aikaista juoda viiniä. Koen olevani vähän jonkinsortin väliinputoaja. Haluan ehdottomasti vakavia asioita elämältä, mutta samaan aikaan en kuitenkaan ehkä ihan vielä. 

Haaveilen kyllä punaisesta mökistä ja perunamaasta, mutta ihan yhtälailla unelmoin hanasta, josta virtaisi jatkuvasti shampanja. 

Mutta oli miten oli, ikäkriisi painoi hetken aikaa ja katosi onneksi sen siliän tien. Olen siitä onnellisessa tilassa, ettei sen vakavampia asioita tarvitse vielä stressata, vaan voin rauhassa keskittyä tähän olennaiseen, meidän suhteeseen. Biologinenkaan kello ei tikittele vielä, vaikka parhaat vuodet on jo nähty. Naisen paras ikähän on se 17- vuotta... 

Ehkä joskus tulevaisuudessa sitten koristaisi tuota meikäläisen vasempaa nimetöntä timantti jos toinenkin. Mutta kiire ei ole. 

Että kulta, jos luet tätä, niin no panic! 

Kuva ei nyt sinänsä liity itse aiheeseen, mutta kokeilin uutta pastareseptiä, ja oli hyvää!

Parisuhde on kuin...

...salaattikastike. 

Salaatti menee hyvin pelkiltään. Siinä voi olla kurkkua ja tomaattia. Ehkä kanapaloja tai mereneläviä. Jopa avokadoa tai auringonkukan siemeniä. 

Mutta oikea salaattikastike, se tuo salaattiin maittavaa lisäpotkua. Se sitoo kaikki muut ainekset yhdeksi, ihanaksi kokonaisuudeksi jota nautiskella. 

Samalla tavalla elämäkin on mukavaa ihan sellaisenaan. Siihen voi kuulua innostava työpaikka, inspiroiva koulu, läheinen perhe tai maailman parhaat ystävät. Mutta parhaimmillaan parisuhde on kuin salaattikastike, joka sitoo ne kaikki yhdeksi tiiviiksi paketiksi.  

Hyvä parisuhde voi maustaa muutenkin niin hyvän elämän, vielä vähän maukkaammaksi. 

Tietenkin on olemassa vanhaksi menneitä salaattikastikkeita tai kastikkeita, jotka eivät sovi juuri sen hetken salaattiin juuri mitenkään. 

Niin, ja jotkut eivät edes pidä koko kastikkeesta! 

Vaihtoehtoja on monia, niin on myös parisuhteita. 

***

Pistin pystyyn blogin, jossa haluan käsitellä sitä yhtä ja ainoaa, ainutkertaista: rakkautta. Tarkemmin, parisuhdetta ja kaikkea mitä siihen kuuluu. 

Istuin ystäväni kanssa kahvilla. Hän kertoi tuoreesta parisuhteestaan, joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. 

Siinä kahviani hämmennellen ymmärsin, että meikäläisellä on ihan hirveästi sanottavaa näistä asioista. Rakkaudesta, suhteista, rakkaus-suhteista ja ihmisistä. Lähinnä ehkä sen vuoksi, että noista aiheista ei voi koskaan tietää liikaa. 

Oma suhteeni rakkauteen ja parisuhteeseen on enemmän kuin lämmin. Rakastan rakastaa ja rakastan suhteita. 

Elän itse tällä hetkellä maailman parhaimmassa parisuhteessa, ehkä sekin inspiroi kirjoittamaan. 

Tarkoitukseni on lähinnä rakentaa blogi, jossa tarkastellaan yllämainittuja teemoja vähän erilaisesta näkökulmasta. Olen nuori ja elämässä on vielä paljon koettavaa, mutta uskon kuitenkin jo olevani suhteellisen kantavalla jäällä (tai sitten ei). Jotain on meinaa opittu viime vuosina.  

Sen lisäksi haluan kirjoittaa parisuhteesta ja rakkaudesta rennolla otteella. Aihe kuitenkin koskettaa niin monia. 

Mutta painotan, että oikeastaan en tiedä vielä mistään mitään, korkeintaan luulen tietäväni. 

Ja kyllä, olen ehkä nuori, mutta hei! Kaikesta voi oppia. 

Kuka olen?

Nora, nuori nainen pääkaupunkiseudulta. Crossmedia-opiskelija, sokeriaddikti ja taivaanrannanmaalari. Asun paremman puoliskoni kanssa yhteisen katon alla, yhdessä haaveilemme lemmikkikilpikonnasta. 

Mitä blogista tulee siis löytymään?

Oivalluksia ja arkea yleiseltä kannalta, elämää ja rakkautta. Pohdintoja, yhteiseloa ja varmasti myös ärräpäitä. Ilmiöitä, ihmisiä ja mielipiteitä. 

Joku voisi todeta, että eihän se parisuhde nyt mitään ydinfysiikkaa kuitenkaan ole. Miksi siitä pitäisi muka kirjoittaa?

Voi kuulkaa. 

Kyllä se on.  

Ja siksi siitä pitääkin kirjoittaa. 

Tervetuloa seuraamaan!