Marttyyriämmä

Otsikko kannattaa ottaa huumorilla, mutta Haluan Haluan Haluan- postauksen myötä halusin kirjoittaa vähän samantyyppisestä aiheesta. 

Käsi ylös jos olet joskus ajatellut, että teet paljon enemmän kumppanisi eteen kuin hän sinun eteen. 
Oikeasti kuinka monta kertaa olenkaan ottanut itseeni ja suuttunut, kun olen tuntenut itseni "unohdetuksi" tai vähemmän arvostetummaksi. Kyse on yleensä aivan pienistä asioista. Siitä kumpi tekee aloitteen, oli kyse sitten mistä tahansa. Kumpi siivoa ja laittaa ruokaa enemmän. Kumpi uhraa enemmän omista asioistaan toisen eteen. 
Parasta marttyyrina olemisessa on se, ettet kerro näistä ajatuksista kumppanillesi. Jäät vain miettimään itseksei. Tunnet itsesi paremmaksi ihmiseksi, koska sinä teet aina kaiken ja toinen ei koskaan mitään. 

Tuo uhraaminen on ihan kamala asia. Itse aina ajattelin ja joskus ajattelen edelleen, etä kumppani menee kaiken edelle. Ihan vain siksi, että olet löytänyt jonkun kenestä oikeasti välität ja teet kaikkesi hänen vuokseen ja suhteen eteen. Siis kaiken! 
Tämä voi olla kyse illanvietosta ystävien kanssa, haluankin lähteä aikaisemmin kotiin, koska tiedän miehen viettävän rauhallista koti-iltaa itsekseen. Silloin uhraan ajan ystävieni kanssa siihen, että olisin rakkaani kanssa. TYHMÄÄ! Koska nämä asiat eivät kumpua laisinkaan sieltä, että mieheni haluaisi minun antavan kaiken aikani hänelle. 
Nämä tulevat ihan omasta päästä. Ihan kuin suhde huononisi siitä, että viettäisin aikaa ystävieni kanssa? 
Tämä on sama ilmiö, kun aloittaa parisuhteen ja seurusteleva henkilö yhtäkkiä jättää kaiken muun taakseen. Eihän sen nyt niin pitäisi mennä! 

Ja sitten itken sitä, että mies menee joskus mielummin ystäviensä kanssa ulos, kuin olisi kanssani. Siis mitä? Mikä siinä muka on niin kamalaa? Se ei tarkoita, ettenkö olisi tärkeä ja rakastettu. Parisuhde ei saa mennä sellaiseksi, ettei ole enää omaa elämää ollenkaan. 

Suutuin ihan kamalasti syksyllä miehelleni. Olin viettämässä ystäväni tupareita, mutten jaksanut lähteä baariin. Viestiteltiin siinä miehen kanssa ja kerroin lähtöaikeistani. Hän totesi, että älä nyt taas feidaa ystäviäsi, vietä ny kivaa iltaa siellä. Otin itseeni, pahasti. Miten niin, älä feidaa ystäviäsi? Tuntui ihan kamalalta. 
Mies ei ollut tarkoittanut sitä pahalla, mutta itse takerruin sanaan "taas". 


Mikä tulee aloitteen tekemiseen, on vähän kinkkinen juttu. Tästäkin ollaan puhuttu miehen kanssa. Monta kertaa olen heittäynyt marttyyriksi sen suhteen, että minä teen aina kaikki aloitteet kaikkeen. Että et varmasti muuten välitä musta, koska et ole ehdottanut pitkään aikaan mitään yhteistä tekemistä, sen sijaan teet ystäviesi kanssa aina kaikkea. Miksi? Nuo oli lähinnä omat ajatukset hyvinkin pitkän ajan. 
Sitten sanoin suoraan, kuinka pahalta tuntuu välillä, että minä olen aina se, joka ehdottaa deitti-iltoja tai yhteisiä helliä hetkiä. Että minä teen aina ruokaa, mutta milloin olet viimeksi yllättänyt minut illallisella? 
Riidaksi sekin meni, mutta hyvällä tavalla. 

Rakkaalleni täytyy antaa krediitit siitä, miten hän on muuttunut alkuaikoihin verrattuna. Nykyään hän kuuntelee ja ymmärtää enemmän. 
Kun olimme tapelleet aloitteen tekemisestä, karkasin Ikeaan shoppailemaan ja jätin miehen ajattelemaan asioita. Kotiin tullessani, hän tarjoutui hieromaan jalkojani ja auttamaan ruuanlaitossa. Hän ehdotti yhteistä tekemistä ja tunsin, että nyt on viesti mennyt perille. 
Sen jälkeen on mennyt hyvin. 

Mitä me opimme marttyyrina olemisesta? Älä ole. Sen sijaan puhu, puhu, puhu. Puhu ongelmista, mitkä tulevat vastaan. Kerro miltä tuntuu. Älä hyökkää, selitä. Kulutat vain omaa päätäsi siihen, kun negistelet ajatuksia, jotka loppujen lopuksi ovat vain turhaa jauhamista. Suurin osa suhteen ongelmista tulee siitä, ettei omista ajatuksista kerrota, vaan jäädään niitä sitten vatvomaan omaan päähän. Sehän se vasta asioita pahentaakin. 

Toki, ongelmiin tarvitaan yleensä kaksi. Ei minä ole vain se paha, osaa mieskin olla ihan hirveän jäärä ja ärsyttävä. Varsinkin ennen. Nykyään menee niin hirveän hyvin (koputan puuta). Minä en ole marttyyri, ainakaan niin paljoa ja mies koittaa kuunnella, kun jotain asiaa on. Niin se suhde vaan siitä pyörii eteenpäin. 
Meidän parisuhteen suurimmat ongelmat ovat kuitenkin lähteneet suurimmaksi osaksi meikäläisen aloitteesta, heh. Sitä se on, kun ylianalysoi ja miettii turhia asioita liiaksi. 
Mutta niinkuin sanoin, puhukaa. Se on todistetusti paras lääke kaikkiin ongelmiin. 


Sekavaa kirjoitusta, eikö? Tästä kumpusi yksi hauska aihe seuraavaan postaukseen. Se tulee ensiviikon viikonloppuna, sillä arkipäivät pyörivät hirveän kiireen ympärillä. 

Ihanaa sunnuntaita kaikille!

Let's breakup ?

Mikäpä sen iloisempi aihe kirjoittaa kuin eroaminen. Niitä on ollut muutama tässä lähipiirissä, ei niiltä siis ole voinut oikein välttyä. Erot on aina tosi ikäviä juttuja. Itse olen tosi kova myötäelämään ja tässä se ainakin on tullut esille, kun ystävät ovat tulleet suhteensa tien päähän. 

Mulla on muutamia kokemuksia eroista. 

Ensimmäinen muistoni on lukiota edeltävältä kesältä. Seurustelin silloin ensimmäisen kunnon poikaystäväni J:n kanssa. Meillä oli oikein mukavat hetkemme ja kesä oli mahtava. Mutta ennen uuden koulun aloitusta, ahdistuin kovasti. Halusin olla yksin ja keskittyä omaan itseeni. 

Muistan kuinka kokosin rohkeutta ja lähetin poikarukalle tekstarin: "Meidän pitää puhua". Muistan kuinka pahalta tuntui, oikein oksetti ajatus toisen ihmisen jättämisestä. Ilmoitin äidilleni, että nyt mä lähden jättämään. Äiti totesi vain että selvä. 

Mentiin J:n kanssa kävelylle, jolla kerroin että nyt ahdistaa. Sitten me erottiin. 

Menin ystäväni luokse sinä yönä syömään jätskiä ja ihmettelemään tätä suurta elämänmuutosta. 

Ollaan nykyään miekkosen kanssa ihan hyvissä väleissä, että ei siinä mitään!

kuva täältä

Sitten oli ensimmäinen pitkä suhteeni, teininä sekin. Taisimme alkaa seurustelemaan kun olin 16. Hän oli vähän vanhempi ja mielestäni tosi cool. Sitä suhdetta jatkui hetken aikaan kunnes tuttu tunne taas palasi. 

Ahdisti ja ärsytti toisen seura.Hengasin mielummin itsekseni tai kavereiden kanssa, nähtiin varmaan parhaimmillaan kerran viikossa, koska en vain halunnut sen enempää. Sabotoin ihan tahallani koko suhdetta, koska en halunnut olla jättäjä. 

Yksi viikonloppu sitten vain ilmoitin, että nyt jutellaan. Hän oli silloin vielä armeijassakin, joten ei todellakaan voinut tietää tämän asian tulevan. En tietenkään kertonut mistään tunteistani, missään vaiheessa. 

Ja sitten jätin hänet. Kai me halattiin siinä, kun lähdettiin erisuuntiin. Tyhjä tunne valtasin muistaakseni pariksi päivää, jonka jälkeen aika onnellisena jatkoin elämää... Ei olla niinkään lämpimissä väleissä, heh. 

Sitten oli yksi suhde, jota ei kyllä seurusteluksi voi kutsua. Olin tosi rakastunut ja ajattelin tämän nyt olevan The One. 

No ei ollut. 

Juttu loppui kuin seinään, eikä miehestä oikeastaan kuulunut sen koommin. Hauskaa sinänsä, oltiin kuitenkin samassa koulussa. Siinä oli vähän kaikenlaista juttua meneillään, enkä vielä tänäkään päivänä tiedä mitä tapahtui. Juttui jäi kalvamaan pitkäksi aikaa, sillä en saanut selitystä tapahtumille. Ottaen huomioon, että asiat olivat menneet vakaviksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun joku murskasi meikätytön sydämen. 

Törmättiin sattumalta vuosi takaperin yhden kaverin valmistujaisissa. Olen itsekin yllättynyt, kuinka pahalta se tuntui vielä silloin nähdä kyseistä henkilöä. Mutta no hard feelings! 

Sitten oli vielä meidän "ero". Jälkeenpäin rakas toinen puoliskoni on sanonut, että ei sitä eroksi voi kutsua. Oltiin erossa hurja yhden päivän ajan. Muistan vain kuinka pahalta tuntui, kun stormasin ulos ovesta. Repäisin dramaattisesti rakaani antaman korun kaulasta (oikeasti kyllä avasin lukon, ettei se vain menisi rikki) ja pamautin oven mennessäni. Olin ihan hysteerinen ja ajoin vanhempieni ovelle meikit poskilla.

Se yö olikin ikävin yö ikinä. Mulla oli kyllä ihania ihmisiä ympärillä, mutten tainnut nukkua koko yönä. Itkeä tihrustaen soitin faijalle kuuden aikoihin sunnuntaiaamuna, että tuutko hakemaan, on tosi paskaa kieriä yksin sängyssä. ONNEKSI asiat ratkesivat seuraavana päivänä parhain päin. Huh, ihan tulee kylmät väreet kun ajattelen koko asiaa...

Erot on aina raskaita ja jättää jonkinlaisen jäljen ihmiseen. Itse olen oppinut enemmän kuin paljon omista eroistani. Ja vaikka kyse olisi vain teiniaikaisesta suhteesta, en lähtisi aliarvioimaan sen vaikutusta ihmisen elämään. Kaikki suhteet ovat samanarvoisia, olivat ne lyhyitä tai pitkiä. 

Itse tiedän sen, että kun tulee kovia aikoja, tahdon tehdä töitä sen eteen että suosta päästään rämpimään ylös. Ollaan selvitty jo yhdestä tiukasta paikasta, miksei selvittäisi tulevistakin (joita toivottavasti tietenkään ei tule). 

Olen sitä mieltä, että suhteen eteen täytyy nähdä vaivaa, jotta siinä voidaan kehittyä ja oppia. Luovuttaminen noin vain tuntuu ikävältä. Miksi heittää hyvä potenttiaalinen suhde kankkulan kaivoon yhden kriisin tullessa eteen. 

MUTTA olen myös sitä mieltä, että on ajan hukkaa olla väärän ihmisen kanssa. Toisin sanoen, jos ei hommat luista niin parempi lähteä tallaamaan eri polkuja. Kukaan ei hyödy huonossa suhteessa kitkuttamisesta! 

Kriisejä tule ja menee. Mutta niin on ihmistenkin kohdalla. Itse toivon, että tämä meidän juttu kestäisi kuin Duracell-paristo. 

Mikä tärkeintä, jos ero osuu omalle kohdalle, älä jää yksin!

Haluan, haluan, haluan.

Ensinnäkin, oikein mukavaa maanantaita kaikille! 

En tiedä mikä minua vaivaa. 
Kaipaan huomiota koko ajan. Kaipaan sitä, että kotiin tultuani mies ei irrottaisi näppejään minusta hetkeksikään. Haluaisin halata, puhua ja halata vielä enemmän. Haluaisin viettää enemmän aikaa yhdessä vierekkäin. Haluaisin pitää enemmän kädestä kiinni. 
Haluaisin, että mies tekisi enemmän aloitteita näihin kaikkiin. Haluaisin enemmän huomiota ja kiitosta, koska jaksan pitkän päivän jälkeen pestä pyykit, laittaa ruokaa ja siivota keittiön. Haluaisin, että joku sanoisi, että ei sun tarvitsisi tehdä tuota kaikkea. 

Jep jep. Onko teillä koskaan tällaista tunnetta? Että haluatte vain niin paljon. 
Jos nyt miettii ihan järjen kanssa, niin ei toiselta voi koko ajan pyytää huomiota ja kerjätä läheisyyttä. Pienemmästäkin sitä ahdistuisi. 
Ja niinkuin kaikki parisuhdeartikkelit ja kirjat sanoo: älä ahdista toista nurkkaan. On epäreilua vaatia toiselta jatkuvasti. Joskus tulee kausia, kun tarvitsee enemmän aikaa itselle. Kun haluaisi keskittyä niihin omiin juttuihin ainoastaan. Ja se on oikeasti ihan okei! 

Toiselta ei voi vaatia jatkuvasti asioita. Joskus tulee hetkiä suhteeseen, kun on vähän hiljaisempi vaihe. Ottaen huomioon, että ollaan elety oikeasti toista honeymoon-vaihetta yhteenmuuton jälkeen. Kyllähän jossain vaiheessa pitää tulla tylsääkin? Vai pitääkö? 
Kun mediassa kuitenkin toitotetaan sitä, että suhteen ei kuulu olla tylsää. "Tässä sinulle 10 vinkkiä loistavaan parisuhteeseen." Onko kaikkien parisuhteet sellaista hohdokasta kaksineloa? Enpä uskoa. 

Ja heti kun rupean kirjoittamaan tällaista ja vähän avaamaan asiaa, niin tuo kävelee tuohon pöydän toiselle puolelle. Että jos nyt vähän kuddlattaisi tuossa sohvalla. Katsotaan yhdessä vähän Simpsoneita. Voisin hieroa sitä sun alaselkää. Mennään aikaisin sänkyyn sitten. 

Jep. Jep. Näinhän se suhde taitaa toimia. ;) 

Huomenna olisi ihan aiheesta juttua, niinkin iloisesta aiheesta kuin eroaminen. Pysykäähän kartalla!

Meille kuuluu perusarkea

No niin, täällä taas ollaan linjojen päässä. On vähän kiirettä pidellyt tässä, joten tuttuun tapaan en ole kokenut tarpeelliseksi stressata mistään. Lähinnä puuhaan vain ne asiat, mitkä on välttämättömiä. Ja, jos nyt rehellisiä ollaan. Vietän tosi mielelläni illat mielummin rakkaan kainalossa, kuin näppäimistön edessä. 

Tässä on tapahtunut aika paljon. Muille, ei niinkään meille. On tullut muutamia eroja, on alettu seurustelemaan ja yksi kihlauskin oli! Suuri tunteiden kavalkadi ollaan siis käyty läpi. 

Mitäs sitten meille? 

Taisi yksi riita olla tuossa taannoin. Muuten ollaan edeltu sitä kuuluisaa parisuhteen arkea. Meillä se tarkoittaa sitä, että arki-iltaisin vietetään vähän aikaa aina sohvailla makoillen, halaillaan paljon ja jaetaan kotityöt melkein puoliksi. 

Toki ollaan muiden parisuhteiden myötä käyty läpi vähän omaammekin. Tai no MINÄ olen käynyt ja mies on sitten yrittänyt pysyä mukana. 

Ollaan suunniteltu tukevaisuutta, sen verran kuin sitä voikaan suunnittella. Aika vähän siis, koska parempi olla suunnittelematta, vai mitä?

Pointtina oli tulla ilmoittamaan, että elossa ollaan taas kerran. Ja alan jo suunnittelemaan seuraavia postauksia. 

Jos teiltä löytyy jonkinlaisia aiheita parisuhteeseen liittyen, joista haluaisitte lukea, jättäkää tuonne alas kommenttiosioon ideoitanne !