Oh, the lovely holidays

Mahat ovat haljeta kinkusta ja joulutortuista. Sitä on nyt levätty ja virittäydytty lomatunnelmiin niin vähän juhlimalla kuin kuluttamalla sohvaa piirrettyjen parissa. Kyllä, aikuisetkin ihmiset voivat nauttia animaatioleffoista. 

Niin, nyt alkoi lyhyt talviloma aika meidän huushollissa, meillä kummallakin. Tarkoituksena on keräillä akkuja kevättä varten ja tehdä juttuja, mihin ei tavallisesti ehkä ole niin paljon aikaa. 

Ja minkälaisena tilaisuutena minä näin ensimmäisenä, tämän joululoman? 
No, ehkä ensinnäkin ihan vain tilaisuutena nukkua niin paljon kuin haluaa, juoda loputtomia teemukillisia ja vain löllöillä. Koska jos nyt rehellisiä ollaan, taisin höllätä pipoa ja menoa viimeksi kesällä... Hehee, miten niin on ollut vähän hektinen syksy?
Toiseksi, näin tämän tilaisuutena panostaa siihen ihanaan rakkauteen A.K.A parisuhteeseen.
Loputtomia aamuja sylikkäin uusien lakanoiden alla, yhteisiä aamusuihkuja, yhteisiä aamupaloja, deitti-iltoja. 
Ja stoppi. 

Siinä vaiheessa, kun eilen illalla aloin fiilistellä liikaa, taisi mennä vähän överiksi taas tämä meikäläisen olo. Mies ei halunnutkaan tulla samaan aikaan nukkumaan, kuin minä. Hämmennyin. Miksi? Ei yhteistä nukkumaanmenoa? 
Mies halusi jäädä vielä puuhailemaan OMIA juttujaan. 
Menin siis yksin vetämään unta nassuun. 

Nyt aamulla heräsin siihen, kun mies kömpi pois sängystä. Ei aamukuddlailua. Vain kahvinkeittimen porinaa. 

Sitten se iski minuun. Ei tämä loma ole tilaisuus vain siihen ihanaan kahdenkeskeiseen aikaan. 
Loma on miehelle tilaisuus vihdoin tehdä myös omia juttujaan. Olla rauhassa. Nähdä ystäviä. Sitä sen pitää olla myös minulle. 
Arki on jo täynnä meidän yhdessäoloa. Ja me myös oikeasti vietetään paljon aikaa yhdessä, sen lisäksi että me myös näytetään sitä rakkautta tosi paljon keskenämme. 

Niinkuin mainitsin ylempänä, tämä viikko on tilaisuus tehdä asioita, joita ei normaalisti kerkeä arjen pyörityksen keskellä tehdä. 
Käydä varaamassa vihdoin se kirpputoripöytä, nähdä ystäviä, tehdä ihanaa ruokaa pitkän kaavan mukaan ja panostaa ITSEENI. Tehdä niitä asioita, mistä MINÄ nautin. Lukea, katsoa ihania elokuvia, valokuvata, laittaa kynsiä ja panostaa itseeni. 
Jotta parisuhde jaksaa, täytyy itseensäkin laittaa aikaa. Sekä antaa toiselle sitä aikaa. 
Millainen muka olisi loma, jossa käskisin rakkaani elää symbioosissa kanssani ja tehdä vain me-juttuja? Sitä ei aina muista, että tässä on kaksi yksilöä omine juttuineen rakentamassa tätä suhdetta. 

Mutta hei, ainahan sitä yhdessäoloa mahtuu mukaan. ME tästä kohta lähdetään käymään kävelyllä yhdessä, jonka jälkeen MINÄ alan tekemään omia juttujani, ihan vain koska voin. 

Ihanaa lomaa teille lomailijoille ja pirteää maanantaita kaikille!

Kun "hänen" kodistaan, tuli "meidän" koti

Vähän taustoja:
Ennen kuin muutimme Z:n kanssa yhteen, asuin melkein vuoden päivät ihanassa vuokrakaksiossani toisessa kaupungissa missä työpaikkanikin sijaitsi. Sitten päätinkin lähteä opiskelemaan ja oli aika selvää, etten pystyisi opiskelubudjetilla rahoittamaan reilun 700 euron vuokrakämppää plus kaikkia muita hienouksia. 
Joten mies sitten ehdotti, että siirtäisin rojuni hänen luokseen. 
Z:n asunto on 63 neliön omistusasunto, jonne ilomielin sitten osoitteeni siirsin. 

Sitten iskikin pieni kulttuurishokki. Yhtäkkiä paikka, joka oli ollut aina "Z:n asunto jossa vietän puolet ajastani" olikin muuttunut meidän yhteiseksi kodiksi. Yhtäkkiä meikäläisen piti saada mahtumaan omat tavarat toisen nurkkiin. En voinutkaan enää yksin päättää, millaisia lamppuja ja sisustusjuttuja asuntoon hankkisin. Alku oli vähän hankalaa, olo tuntui yhtäkkiä vähän vieraskorealta ja siltä, ettei tämä nyt ole MUN koti. Juurikin siksi, että olin tottunut siihen, että tämä on miehen koti. Tuntui vaikealta levittäytyä ja olla kuin kotonaan. 

Juttelin tästä hetki sitten yhden työkaverini kanssa, jolla oli samanlainen tilanne. Hän oli myös muuttanut miesystävänsä omaan asuntoon. Työkaveri mainitsi itsekin siitä, ettei olo tuntunut kotoisalta vaan lähinnä tungettelevalta. Että olisi ollut helpompi muuttaa uuteen asuntoon yhdessä. 
Miten tuollaiset tunteet yhtäkkiä nousevatkaan pintaan, vaikka olisi ennen ollut kyseisessä asunnossa kuin toisessa kodissaan?

Olen myös huomannut, että rakas avokkini joskus vahingossa puhuu "mun kämpästä", mutta korjaa sen aina kyllä "meidän kämpäksi". En yhtään ihmettele tätäkään. Yhtäkkiä tulee nainen tuhansien Ikea-kassien kanssa valtamaan asuntoa kaikkine meikkipurkkeineen ja vaatekasoineen. Miehellä on varmasti ollut totuteltavaa siinäkin, minulla ainakin olisi ollut...  

Itselläni meni melkein kuukausi, ennen kuin sain edes omat valokuvani laitettua tuonne hyllyille. Sitä ennen edes ajatus omien kamojen asettelemisesta paikoilleen tuntui jotenkin röyhkeältä. Enkä todellakaan halunnut myöskään aiheuttaa ahdistusta miehelle siitä, että vain tulen ja heitän kaikki poikamiesboxin rippeet helvettiin. 
Yritin olla mahdollisimman hienovarainen ja kertoa aina, että hei nyt tein tämmöistä ja hei nyt kokeilin tätä mun mattoa tähän sun sohvapöydän alle, että mitäs olet mieltä. 
Se onkin ollut se juttu, mikä tässä on uskoakseni helpottanut asioita. Mies on itse ollut ihan mahtava tämän asian suhteen. Hän on ottanut kaiken tosi lungisti. Viime viikolla keräsin rohkeutta ja kysyin, josko voisin hommata uuden yöpöydän. Hän vain totesi, että senkus hankit, tuosta vanhasta olisikin jo hyvä päästä eroon. 

Siksi ehkä tykkään eniten meidän asunnon keittiöstä. Se on juuri remontoitu, ja olin jo kuvioissa sen tapahtuessa. Olen päässyt itsekin sisustelemaan sitä oman maun mukaiseksi ja se tuntuu jotenkin hirveän kotoisalta. 
Toisaalta, nyt kun tässä on jo kolmisen kuukautta yhteiseloa takana, tämmöisiä ongelmia ei juurikaan ole. Olen saanut rauhassa levitellä kynttilöitä pitkin ja poikin sekä laitella joulujuttuja esille. Mies on vain ollut tyytyväinen, kun ei itse tarvitse sitä tehdä. Ollaan superhyvä tiimi ilmeisesti! Nykyään tuntuu jo ihan siltä, että tulee kotiin. Se on ihana tunne! 

se arki

"Odotappa vain, kun se arki teilläkin alkaa..."

"Ai olette seurustelleet kaksi kuukautta? Elätte vasta sitä ihanaa rakasteluvaihetta, kyllä se siitä katoaa!"

"Ei se parisuhteen arki ole mitään ruusuilla tanssimista, se on kovaa työtä!"

"Ja odotappa kun saatte lapsia..."

Aina maalaillaan kuvaa siitä, kuinka parisuhteen arki on likaisten tiskien äärellä riitelyä ja sitä että seksi loppuu kuin seinään. Sitä, että nalkutetaan vessanpytyn kannen auki jättämisestä ja siitä, kuka tekee ruuan. 

Sanotaan, että arkistunut parisuhde täyttyy toisen likaisista boksereista ja tuhansista puteleista suihkun lattialla. Aina ei muista sanoa että rakastaa. Tulee ne omat jutut tärkeämmiksi ja oman tilan koko muuttuukin yhden huoneen kattavaksi. Toisen naama voi alkaa ärsyttää, se on ihan normaalia. Mutta se on silti se, mitä tavoitellaan. Se tavallinen arki. 

Paitsi että tavallisen arjen keskellä sitten aina haaveillaan siitä, miten joskus olisi sitä juhlaakin. Että mentäisiin edes kerran kuussa ulos yhdessä. Ilman että aletaan tappelemaan. 

Eijei. Se vielä menee, että parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä. Se on jollain tavalla ihan totta. Mutta kaikki muu kyllä kertoo jostain muusta, kuin onnellisesta suhteesta. Vaikka tottakai suhteen arki tarkoittaa ala- sekä ylämäkiä. 

Me elettiin ensimmäinen vuosi riitelemättä. Ollenkaan. Vähän jotain tiuskintaa oli, mutta siinäpä se. Vuoden seurustelun jälkeen, tuli järkyttävä riitelyvaihe. Onneksi asuttiin silloin vielä omissa kodeissamme, se varmaan osaltaan helpotti aika paljon.

Tuon neljän kuukauden jälkeen, meillä oli isoja riitoja aina silloin tällöin. Ihan kuin oltaisi koeteltu toisiamme oikein olan takaa. Tuli ainakin nähtyä ne oikeat värit, joista Cyndi Lauperkin lauloi. Vasta nyt voin sanoa, että me eletään sitä tavallista arkea. Kaikki muu on ollut sitä suhteen alkuvaihetta. Ja tykkään kyllä tästä tämän hetkisestä elämästämme ihan todella paljon. 

Juteltiin ennen yhteisen katon alle muuttamista siitä, mitä se oma tila on ja mitä arki parisuhteessa oikeastaan tulee tarkoittamaan. Rakkaalleni oli kauan tärkeää, että se oma tila on ja pysyy. Tottakai itsekin tarvitsen sitä minä-aikaa. 

Mutta miespä yllätti minut sanomalla, että oli huomannut, kuinka helppoa sitä arkea onkaan elää toisen ihmisen kanssa. Että omia juttujaan voi tehdä ihan samalla tavalla. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. 

Millaista meidän arki on?

Meidän arjessa sanotaan "minä rakastan sinua" tai "I love you" joka päivä. Mies hieroo mun jalkoja, kun löllötellään yhdessä iltaisin sohvan edessä. Me ollaan päivät omien juttujemme kimpussa ja illat ollaan yhdessä omien juttujemme kimpussa. Halitaan paljon (olen tooosi hellyyden kipeä) ja suukotellaan paljon. Hemmotellaan toisiamme. Me riehutaan ja meillä on ihan järjetön huumorintaju. Joskus ollaan ihan vaan hiljaa ja joskus meidän naapurit varmaan kiroaa meidän elämänääniä. Joskus ollaan väsyneitä ja tiuskitaan. Joskus on vaan niin hektinen aikataulu, että nähdään vasta kun mennään nukkumaan. 

Mutta meillä rakastetaan tosi paljon. Ja mä rakastan meidän arkea. Koska voin toteuttaa itseäni ja annetaan toisillemme tarpeeksi tilaa. Mutta silti eletään myös meidän yhteistä elämää. Enkä haluaisi jakaa elämääni kenenkään muun kanssa. 

Ja niin, me ei muuten pidetä vessan ovea auki siellä asioidessamme. Koska joku raja kuitenkin. Ei mene ihan kaikki hohto kuitenkaan...

Kaksi takana, monta edessä

Sen lisäksi että tulee joulu ja vuosikin vaihtuu, on myös aika yhden virstaanpylvään. 

Meille tulee yksi vuosi taas täyteen yhdessä. 

Kyllä, meillä on siis vuosipäivä 8. tammikuuta. On tullut käppäiltyä  jo toiset 365 päivää, toisin sanoenkaksi vuotta yhdessä! Ehkä ei niin pitkä aika, mutta meille kummallekin (lue: minulle) iso juttu. Tämä on kuitenkin tähän astisista suhteistamme kummankin pisin. Ja loppua ei toivottavasti vielä vähään aikaan näy. 

Miksi juuri 8. päivä tammikuuta?
Meillä ei oikeastaan ole mitään sen romanttisempaa tarinaa kertoa. Oltiin tapailtu reilut kaksi kuukautta, kunnes mies ehdotti "oikeita" treffejä. Niiden jälkeen suurinpiirtein asuin täällä kaksi viikkoa, kävin vain välillä hakemassa kotoa puhtaita vaatteita. Vietettiin sellaista honeymoon-vaihetta. Muistan, kuinka kanniskelin hemmetin isoa laukkua joka päivä koulussa, kun piti viettä jopa kolme päivää putkeen yhdessä ilman ylimääräisiä käyntejä jossain muualla. 
Sitten jossain vaiheessa puhuttiin, että mitä me oikein ollaan ja mies sanoi pitävänsä meikäläistä tyttöystävänään. 
Minä totesin, että tarvitaan kunnon vuosipäivä, ei sitten hajuakaan miksi se on tuo 8. päivä... Ehkä siinä silloin oli jotain itua. 

Mitä tässä kahdessa vuodessa sitten on kerennyt tapahtua? 
Pitäisi enemmänkin kysyä, mitä tässä ei ole tapahtunut. Ollaan käyty reppureissaamassa, ollaan riidelty ja mökkeilty paljon. Niin, ja osoitekin on ehtinyt muuttua samaksi. 

Mutta se saa mut aina yllättymään, miten paljon voi jotain ihmistä rakastaa. Mies totesi, että me ollaan kuin paita ja peppu. Se kyllä pitää paikkansa. Ollaan opittu tuntemaan toisemme läpikotaisin, mutta silti toinen tuntuu edelleen melkein yhtä uudelta tapaukselta, kuin silloin kun ensimmäisen kerran olen tässä sohvalla istuskellut ujona. 
Ja mitä pidempään ollaan oltu yhdessä, sitä rennommaksi itse olen muuttunut. Tässä on ihminen, kenen kanssa voin jakaa koko elämäni, mutta kenen kanssa saan myös rauhassa toteuttaa itseäni ja ajaa takaa omia sekä yhteisiä unelmia. Ideaalimpaa tilannetta ei voisi olla. 
Joka päivä meinaan pakahtua onnesta ja joka päivä taidan rakastaa vain enemmän. 

Kahden vuoden aikana olen myös itse kasvanut ja aikuistunut aikalailla. En ole enää se sama 18-vuotias, vastarakastunut lukiolaistyttö vailla minkäänlaista suuntaa elämässä. Nykyisin olen alkanut jo hahmottaa sitä, mitä haluan tulevaisuudelta. Pikkuhiljaa otetaan askelia sinnepäin. 

Heh, vähän tälläistä ällömakeiluakin pitää olla välillä, varsinkin tällaisena pimeänä aikana... Muistakaahan pitää kiinni niistä ihmisistä, ketä löydätte rinnallenne! 

Ihanaa tiistai-iltaa kaikille! 

Tinder: hauska peli vai tapa löytää unelmien sielunkumppani?

Melkein kaikki tietävät tämän ajatuksia herättävän deittiappin, joka löytyy monen sinkun älypuhelimen syövereistä. 

Niille, joille kyseinen sovellus ei ole tuttu, voin hieman avata tätä ilmiötä. 

Tinderiin kirjaudutaan sisään ja luodaan oma profiilin. Kun olet hoitanut muodollisuudet, alkaa ruudullesi tupsahdella potentiaalisien deittikumppanien naamoja. Siitä sitten mielesi mukaan pyyhkäiset kuvan joko jatkoon tai kortistoon. Oikealle tai vasemmalle. Kun kohdallesi sattuu joku kuuma pakkaus, jonka infoteksti vastaa unelmiesi kumppanin ominaisuuksia, voit pyyhkäistä hänet jatkoon. Jos samainen henkilö pyyhkäisee myös sinun profiilisi hyväksytyksi, teistä tulee match, voila! Voitte alkaa chattailla ja lähteä vaikka heti treffeille. 

Toisin sanoen, voit löytää unelmiesi kumppanin bussimatkalla, illalla sängyssä ennen nukkumaanmenoa, kahvitauolla tai vaikka paskalla istuessasi! Tinder tuo sulhas- ja morsianehdokkaat suoraan puhelimellesi, ja sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin pyyhkäistä oikealle tai vasemmalle! Nerokasta!

Tämäkö on sitten se deittailun mullistava asia? Digiaikana deittailu on muutenkin siirtynyt enemmän ja enemmän netin puolelle, enkä koe että se olisi huono asia aina. Tinder herättää kuitenkin muutamia erilaisia mielipiteitä ja ajatuksia, joita ajattelin teille nyt sitten tässä luetella. 

Ensinnäkin, itselläni ei Tinderistä ole omakohtaisia kokemuksia. Oman kumppanini löysin baaritiskiltä. Sitä edellisen löysin koulun bussipysäkiltä. Sitä edellinen oli yläasteaikaisen parhaan ystäväni ex-poikaystävä (draama taattu). 

Ennen tätä nykyistä kumppania kävin parilla treffeillä, jotka löysin Instagramin ja Kik:in kautta. Kumpikaan ei ollut niin kovin suuri menestys. Toisin sanoen, omat nettideittailuni on jäänyt aika lyhyeksi uraksi. 

Olen kuitenkin katsonut vierestä, kun ystävättäret tätä sovellusta ovat näyttäneet ja käyttäneet. Se näyttää hurjalta menolta!

Eniten mietityttää lähinnä tämä, että ihmisiä ei enää tapaa IRL, in real life. Ja miksi tarvitsikaan, kun niitä kivoja naamoja voi selata kotona verkkareissa, ilman meikkiä. Ymmärrän tämän hyvin. koska onhan deittailu hirveän raskasta ja aikaa vievää puuhaa. Mutta toisaalta, eikö se just ole se juttu että lähdetään ulos katselemaan vähän maailmaa ja ihania ihmisiä!

Mutta hälyttävää on se, että jotkut käyttävät Tinderiä, kuin se olisi peli. Niitä itsestään kertomis-tekstejä ei lueta, katsotaan vain nopeasti, että miellyttääkö naama vai ei. Eli niihin ihmisiin ei oikeastaan edes keskitytä, kuin vain pintapuolisesti. Kaikkihan tietävät, että ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa. Tärkeää on myös se, millainen luonne sieltä vaatteiden ja muiden juttujen alta löytyy. Voiko luonne välittyä ruudun toisellekin puolelle, jos selataan vain kuvia, jotka yleensä eivät ole edes kaikkien ihmisten vahvuus. 

Mitä jos pyyhkäiset jonkun aivan upean tyypin sivuun, koska hänen profiilikuvansa nyt vaan ei ollut ihan niin hyvä? Ehkä hieman liian alakantista otettu. 

Ja kuinka usein oikeastaan käy niin, että tapaat ihanan suklaasilmäisen, Gantin vaatteisiin pukeutuvan Janin, joka yhden tapaamisen ja yhden illan jälkeen, ei jaksakaan pitää enää keskustelua yllä. Sillä aikaa kun itse mietit, mikä meni ekoissa treffeissä pieleen, Jani selailee jo Tinderiä uusi nainen mielessä. 

Toinen on tämä klassinen uusi deittailun ilmiö. Tarjonnan runsaus. 

Miksi sitoutua ja keskittyä vain yhteen ihmiseen, kun takataskusta voisi löytyä vielä joku parempi? Miksei vain katsoisi kaikki kortit ja valkkaa sitten parhaimman? Sitten kuitenkin vituttaa, jos vastapuoli toimii samalla systeemillä. 

Eihän sitä ikinä saa rakennettua kunnon suhdetta, jos aina mielessä on se, että jos siellä sittenkin onkin joku parempi. 

Ja oikeasti, kuka jaksaa oikeasti montaa kerralla? Mulle riitti kaksi, ja olin henkisesti jo todella poikki. Joillakin on parhaimmillaan kymmenen eri jutskailukumppania. Miten te teette sen?! Siinähän menee jo nimet ja taustat sekaisin. Nostan hattua, kai olen itse vain tosi laiska.

Tinder ei ole kuitenkaan vain pinnallinen deittisovellus. Läheinen ystäväni löysi nykyisen avomiehensä Tinderistä. Heillä on nykyään kaksi karvaista vauvaakin. Ja hän tuskin on ainoa. On paljon onnellisia rakkaustarinoita, jotka ovat alkaneet nettiyhteyden välityksellä. Eli ei huono! 

Ja oikeasti, jos olet huono lähestymään uusia ihmisiä, niin tottakai on helpompi jutskailla ensin vaikka whatsappin välityksellä ennen oikeaa tapaamista. Sitähän voisi kutsua deittilämmittelyksi. 

Ja jos joku oikeasti kaipaa montaa juttelukaveria elämäänsä, niin mitä pahaa siinä oikeastaan on?

Yksi ystävättäreni ilmaisi asian näin: "Jos yksi ei vastaile viesteihini heti, niin aina on sitten se joku muu kenen kanssa puhua, ei ainakaan ole yksinäinen olo?". 

Mitä mieltä olen siis Tinderistä?

Hauska ja paikoitellen hyödyllinen nettisovellus, jos olet sinkku. Eihän sitä koskaan tiedä mistä sen elämänsä rakkauden löytää. Ja tarvitseeko edes löytää, voihan sitä aina pitää vain hauskaakin. 

Jos olet varattu, älä edes mieti. Jooko. 

Joulu, meillä vai teillä?

Joulu alkaa jo pikkuhiljaa koputella ovella ja on aika jokavuotisen dilemman. 

Missä vietämme tänä vuonna joulun?

Viime vuosi meni tosi nappiin. Käytiin aamupuurot ja kummankin perhe läpi ja saatiinpa vielä kaksinkeskeistä aikaa piparien keskellä. Loistohomma.
Ajattelinpa siis, että piece of cake. Tämä vuosi menisi samalla mallilla. 
Vaan eihän se nyt taas ihan niin menekään... 

Itse olen oikea jouluhössöttäjä ja rakastan tätä aikaa, kun joululaulut soivat ja kaupat tulvivat hilepalloja. Kohta voi taas ostaa pakasteen täyteen piparitaikinaa ja niin, ei unohdeta niitä pikkujouluja! 
Jotenka jouluaaton etukäteisvalmistelut on aloitettu. Tänä vuonna ne tuntuvat vain aiheuttavan tavallista enemmän stressiä. 

Oman haasteensa ainakin itselle tuo sen, että olen töissä 6:30-12:30. Pikkujuttu? Ei minulle. Olen jo nyt vedet silmissä, kun kuvittelen niiden viimeisien mattimyöhäisten joulukiiruhtamiset kaupan kassalle. Oma perhe samaan aikaan syö sitä hemmetin puuroa ja soittaa Jouluyö, juhlayötä. Ja minä sitten joudun kököttämään hiljaisessa kaupassa...

No, tämän työntekemisen vuoksi menee koko päivä sitten aikalailla kiireellä. Ja ihan omasta valinnasta. Suunnitelmissa on syödä miehen perheen luona, mutta haluan myös ehdottomasti oman perheeni tykö. Unohtamatta sitä kahdenkeskeistä aikaa. 
Yritäppä siinä sitten sovittaa kahden eri perheen aikataulu yhteen ja temppuilla itse ilman stressiä tai kiirettä. 
Ja ei, vaihtoehtona ei ole että ollaan vaan jommassa kummassa paikassa. Ehei, haluan keretä joka paikkaan. Haluan nähdä kaikki tärketä ihmiset saman päivän aikana. Ihan itse siis aiheutan nyt tässä ennenaikaisia harmaita hiuksia. 

On itsestään selvää, että joulu vietetään kumppanin kanssa yhdessä, ainakin minulle. Varsinkin, kun perheemme asuvat samalla paikkakunnalla. Onneksi! Tasapuolisuuden nimissä kummankin perhe kuuluu osaksi meidän joulua.
Olen jouluihminen ja joulu on mulle todella tärkeä juhla! Ei niinkään uskonnollisessa mielessä, vaan se symboloi rauhaa ja yhdessäoloa. Siksi tuntuu inhottavalta jo nyt stressata itse aattoa ja sitä voinko viettää kaikkien rakkaiden ihmisten kanssa aikaa! Ei kai tässä auta muu, kuin kylmäpäinen järkkääminen, olen vaan vähän onneton sellaisessa... 

Miten teillä vietetään joulut? Yhdessä vai erikseen? Vuorovuodet vai joka vuotensa kaikki sukulaiset läpi? Kommenttiboxi on auki!

Miehen suusta, lyhyesti ja ytimekkäästi

 Sain tuon paremman puoliskon vastailemaan pariin parisuhdekysymykseen. Tässä lyhyesti meidän suhteesta, miehen suusta:

Miten tapasitte? 
- Me tavattiin paikallisen yökerhon baaritiskin äärellä.

Miten vietätte aikaa yhdessä?
- Tekemällä ruokaa ja hieromalla Noran jalkoja. 

Miten kumppanisi laiskottelee?
- Nora laiskottelee makaamalla sovalla ja katselemalla Modern Family:ä tai RuPauls Draq Race-realitysarjaa. 

Mitkä asiat saavat kumppanisi hermostumaan?
- NÄLKÄ. Jos en huomioi Noraa tarpeeksi. 
Itse hermostun, kun Nora hermostuu jostain tyhmästä tai lapsellisesta asiasta.  

Onko teillä samanlainen maku?
- Aika pitkälti kyllä. Paitsi kauhu-elokuvat, niistä Nora ei tykkää. 

Mikä on kumppanin ärsyttävin tapa?
- Nora jättää kaiken levälleen, varsinkin vaatteita. Ja ottaa joka kerta uuden lasin, kun haluaa juoda. 

Mistä riitelette?
- Yleensä jostain pienistä ja turhista asioista, ei mitään sen vaarallisempaa. 

Mökötys vai huutaminen?
- Minä mökötän, Nora huutaa. 

Mitkä asiat tekevät kumppanisi onnelliseksi? 
- Pienet yllätykset ja mies keittiössä. Plus se jalkahieronta. 

Onko kumppanisi mustasukkainen? Oletko sinä?
- Me ei olla kumpikaan kovinkaan mustasukkaisia.  

Hulluinta, mitä olette tehneet yhdessä?
- Se kun kierrettiin Etelä-Irlantia reippureissaamalla. 

Mikä on suhteessanne parasta? 
- Tykätään toisistamme ja tykkäämme olla myös toistemme kanssa, mutta kumpikin saa viettää aikaa myös omien kavereidensa kanssa kun siltä tuntuu. 

Hyvä paha raha

Raha on suomalaisten parien yleisin riidanaihe jos on tilastoja uskominen. Yleensä riidellään, kun rahaa ei ole tarpeeksi, mutta myös rahankäyttötavat saattavat aiheuttaa kränää. Jotenkin itseäni välillä kummastuttaa ihmisten suhtautuminen rahaan ja omaan talouteen. Olen kuullut kaikenlaisia tarinoita pariskuntien rahan käytöstä, jotkut ovat samanlaisia kuin omat ja jotkut lähinnä hämmästyttävät. 

Toissa kesänä puhuimme tyttöjen kanssa Kreetan reissulla siitä, miten rahat jakautuvat esimerksiksi avioliitossa. Vai jakautuvatko lainkaan. Monet ovat usein sitä mieltä, että on minun tai sinun rahat. Joskus puhutaan myös meidän rahoista, mutta harvemmin rahat ovat yhteisiä. 

Olin itse vakaasti sitä mieltä, että viimeistään naimisissa ollessa, kaikki jaetaan. Myös tilit. Otettiin rahankäyttö sitten puheeksi myös miehen kanssa. Hän totesi siltä seisomalta, että vaikka joskus soutaisimme avioliiton satamaan, olisi kummallakin omat tulot ja omat tilit. Pöyristyin tästä. Miten niin?! Eikö muka yhdessä elettäessä rahatkin olisi yhteisiä! 

Aika nopeasti se mieli on muuttunut. Nykyään olen sitä mieltä, että omat rahat on hyvä olla. Voit tehdä omilla tuloillasi mitä haluat. Yhteisen tilin kautta sitä joutuisi mahdollisesti perustelemaan niitä hetken mielijohteesta ostettuja sadan euron kenkiä... 

Raha-asiat on vähän vaikea juttu parisuhteessa. Kummallakin on omanlainensa käsitys siitä, miten rahoja pyöritetään, mihin niitä käytetään ja laitetaanko säästöön. 

Kun muutimme yhteen, piti tehdä jonkinlainen plääni, kuka maksaa mitäkin ja milloin. Arki on huomattavasti helpompaa, kun on sovittu, miten asiat hoidetaan. 

Podin ja poden aika-ajoin edelleen ikävää fiilistä raha-asioista. Nyt kun opiskelen on selvää, ettei kaikki mene ihan tasan. Se joskus harmittaa. Myös se, että tulot romahtivat opiskelun vuoksi, oli aika iso kolaus meikäläiselle. Olin kuitenkin psytynyt elämään aika makoisaa elämää töissä ollessani. Mutta pitäisi vain oppia olemaan stressaamatta raha-asioista, ne ovat kuitenkin loppujen lopuksi ihan hyvällä pohjalla. Mies ei myöskään ole ottanut pulttia siitä, että meikäläisen taloudellinen panostus ei ole ehkä ihan korkeimmasta päästä nyt. Mutta eletään niin, että mä panostan kouluun nyt ja tasoitan puntit sitten, kun olen taas kunnolla työelämässä. 

Meillä on myös onneksi miehen kanssa aika samanlainen käsitys rahasta ja sen käytöstä. Yhteiset menot maksetaan luonnollisesti puoliksi, omat laskut ja menot maksetaan itse. Kauppareissut hoituu "jos mä maksan nyt niin sä voit maksaa ensi kerralla"- meiningillä. Me ei jaeta ostoksia sinun ja minun ruokiin tai nillitetä senteistä. Se on hyvä. Mies vitsailikin, että ruuan suhteen meillä on eräänlainen "yhteinen lompakko". Ei ole myöskään tarvetta seurata kuukausittain, kumpi maksoi enemmän tai ei maksanut niin paljoa. Luotamme siihen, että tasaisesti mennään. 

 

Joka tapauksessa, me ei rahasta riidellän, korkeintaan stressataan (kun minä stressaan). Ja niin sen pitääkin olla. Tietenkin, meidän tilanne poikkeaa paljon esimerkiksi lapsiperheen tilanteesta. Siihen en osaa samaistua. Katsotaan sitä sitten tulevaisuudessa. 

Rahasta riitely ei ole kuitenkaan vain lapsiperheiden arkea, sitä tapahtuu meidän nuorempienkin parien piirissä. Fakta juttu. Mutta riidanaiheetkin lähtevät aikalailla asenteesta. Raha voi olla riidanaihe, jos siitä sellaisen tekee. Älkää tehkö. 

Omaa suhtautumista rahaan ja rahankäyttöön kannattaa miettiä siinä vaiheessa, kun yhteisen katon alle muuttaa. Avoimuus on kaiken a ja o. 

Ikä on vain numeroita

Muistan baarissa hämmennyksestä nouseet kulmakarvat, kun mies ja toverinsa tulivat jutustelemaan tiskille kanssani. Olin silloin 18. Mies 25. 

Muistan kun vihdoin kerroin vanhemmilleni, että tapailen jotakuta. He kyselivät kaikenlaista. Jostain syystä vähän jopa pelotti kertoa, että juu meillä on seitsemän vuotta ikäeroa. Mutta he eivät siihen takertuneet. Vanhemmillani on 9 vuotta ikäeroa itsellään. 

Minulle oli ensin vaikea suhtautua tähän. Suhteemme alussa puhuimme asiasta paljoin. Ei siksi, että se nyt olisi ollut niin iso asia. Siksi, että olin alle kaksikymppinen. Koin ikäkriisiä (kyllä, se on luitte oikein). Tuntui, etten sopeutuisi esimerkiksi rakkaani ystäväpiiriin. Että he pitäisivä minua ihan lapsena vielä. Pelkäsin, mitä miehen perhe ajattelisi minusta. Olin kuitenkin vasta lopettelemassa lukiota. Häpesin jostain syystä nuorta ikääni. Ihan syyttä suotta, miksi nuori ikä olisi muka huono asia?!

Totuushan on, että seitsemän vuotta ei ole paljon. Tärkeintä on se, että olemme samalla taajudella toistemme kanssa. Ja sovimme hyvin yhteen juuri siksi. 

Muutin aika nopeasti pois vanhempieni luota, tuli tarve itsenäistyä. Ja vuodessa ehti tapahtua paljon henkistä kasvua. Täytin kesällä kaksikymmentä ja se myös helpotti huomattavasti asioita. 

Huomasin kyllä pian seurustelun aloitettua, että iällä ei ole väliä. Se on vain numeroita. Se ei kerro mitään siitä, kuinka kypsä tai kypsymätön ihminen on. Ja onko tuollakaan oikeasti mitään väliä. Miehen ystävät ovat hyväksyneet minut joukkoonsa. Olen löytänyt hänen kauttaan uusia ihmisiä elämääni, iästä viis. 

Olen nykyään paljon itsevarmempi asian kanssa. En koskaan ollutkaan niin hirveän epävarma, mutta tottakai tällaiset asiat mieityttivät. Nuorena ikäero voi tuntua suuremmalta, kuin mitä se oikeasti on. 

Mutta olen aina ollut vähän vanhempiin päin, hahaa! Silloin 15-kesäisenä seurustelin kolme vuotta vanhemman kanssa, oli se vain niin siistiä silloin... Nykyään lähinnä naurattaa koko asia. 

Iästä ei pidä tehdä numeroa. Tärkein asia on se, että kummankin maailmat kohtaavaat. Että ollaan samalla aaltopituudella. 

Se että olen nuori, on etuoikeus. Meikäläisellä ei ole vielä mikään kiire mihinkään. Kerkeän vielä ajattelemaan, mitä haluan elämässäni tehdä. Enkä koe tarvetta painostaa kumppaniani mihinkään sitovampaan, kun biologinen kellokaan ei tuossa niin järin nopeasti tikittele vielä... :D

Olen myös vitsaillut, että hei! Ainakaan mieheni ei tarvitse koskaan vaihtaa minua nuorempaan versioon, kun olemme vanhempia!  

Sänkypuuhia

Oikeassa parisuhteessa ei nukuta lusikassa. Ei halailla, ei olla sylikkäin. Nukutaan sängyn eri reunoissa niin, että jää kunnon hajurako väliin.

Oikeassa parisuhteessa ei mennä nukkumaan yhtä aikaa. Pariskunnalla on omat iltarutiininsa. 

Oikeassa parisuhteessa ei nukuta yhteisen peiton alla, vaan kummallakin on oma täkki ja tyyny. Joskus jopa ihan oma sänkykin. 

Jep, me ei taideta elää oikeassa parisuhteessa, jos on näitä väittämiä uskominen. Elokuvien aamuiset kohtaukset, missä lemmenpari herää toistensa syleilystä, on harhakuvaa...

Tämä on mielestäni kyynikoiden puhetta. Juu, tietynlainen yksityisyys on ihan kiva. Mutta onko se nyt sitten oikeaa parisuhdetta, missä rakkautta ei osoiteta sängyssä (ellei sitten ihan villiinnytä, kerran viikossa tai kahdessa). Facebookissa seilaili yhdessä vaiheessa kuva selät vastakkain nukkuvasta parista. Kuvassa luki, että oikeat parit eivät nuku lusikassa. Kaikki jotka eivät tätä usko, elävät jossain pilvilinnakuvitelmissa. 

PÖH! 

Näytin tämän kuvan myös tuolle paremmalle puoliskolle, jonka kanssa keskusteltiin asiasta. Oltiin kumpikin sitä mieltä, että me nukutaan kyllä selät vastakkain, mutta ihan samalla tavalla kudlaillaan toisemme uneen. Molempi parempi. 

Toisaalta silloin kun nukutaan seläkkäin, niin ollaan ihan kiinni toisissamme, heh. Onpas ällösöpöä, nyt kun sen tänne kirjoitti. 

Ehkä me eletään jonkinlaisessa epäterveellisessä symbioosisuhteessa...

Me ollaan siinä mielessä ehkä sitten "harvinainen" pari, että me nukutaan kyllä mielellämme saman peiton alla. Kun peitto on tarpeeksi iso, niin sieltä löytyy tilaa kummankin omalle tilallekin. 

Me myös mennään yleensä samaan aikaan nukkumaan. Poikkeuksia on viikonloppumenot, mutta arkisin melkein poikkeuksetta painetaan pää tyynyyn yhtä aikaa. 

Ja kyllä, me myös halitaan. Halaillaan sen jälkeen kun ollaan sammutettu valo ja halaillaan aamulla ensimmäisen herätyksen jälkeen. Päivä lähtee paremmin käyntiin kun saa torkuttaa sen puolisen tuntia oman rakkaan kainalossa. Kokeilkaapa! 

Ehkä me sitten eletään vielä sitä ihanaa aikaa, kun on vielä kiva olla lähekkäin. Toisaalta onpa aika surullista, jos se vaihe muka kuolee kokonaan pois. Itsehän sitä loppupeleissä ylläpidetään. Joten pistäkääpä menemään ja hypätkää sinne kumppanin peiton alle halailemaan ennen aamukiireitä. Läheisyys auttaa jaksamaan paremmin näitä harmaita päiviä. 

Olisitko elämäni viimeinen rakkaus?

Naistenlehdissä, kirjoissa ja elokuvissa puhutaan "siitä oikeasta". Se oikea on ihminen, joka on täydellinen toinen puolesi. Ihminen, jonka tarkoitus on olla vain sinun kanssasi, ei kenenkään muun. Netissä pyöri joskus hauska juttu siitä, kuinka syntyessään ihmisen sydän on vain puolikas, jonka sitten toinen puolikas täyttää. Heh, kliseistä runoiluahan tuo on. 

Suurella osalla ihmisistä on jonkinlainen käsitys sielunkumppanuudesta. Jotkut pitävät sitä ihan höpönlöpönä, pelkkänä urbaanina legendana, mutta jotkut uskovat siihen, että jokaiselle löytyy maailmasta "se oikea". Oma käsitykseni kuuluu juurikin tähän hömppään, jossa uskotaan tosi rakkauteen ja siihen yhteen ainoaan ja prinsseihin valkoisine ratsuineen(?). 

Uskon, että jokaiselle on se yksi ja ainoa, ainutkertainen tuolla jossain. Mutta sen lisäksi ihmiselle on on monta sopivaa. 

Kaikki eivät elämänsä aikana löydä sielunkumppaniaan, mutta se ei estä löytämästä rakkautta elämäänsä. 

Aika hyvän teoria! Kenenkään ei tarvitse murehtia sitä, ettei löytäisi rakkautta. Mutta toivoakin on siinä mielessä, että joku voi sen sielunkumppaninsa löytää elää "täydellisen" elämän parisuhteen kannalta. 

No olenko löytänyt itse oman sielunkumppanini?

Voisin jopa uskoakin niin. Sen verran pysäyttävä kokemus oli, kun tuo yksi miekkonen elämääni käveli. Sitä tunnetta on vaikea selittää ulkopuoliselle, kun te ette meikäläisen päähän pääse. Tunne heijastuu lähinnä vertailuna siihen, mitä joskus olen ollut ja millainen olen joskus ollut. Ihan huithapeli, jos näin voin sanoa. Siksikin uskon siihen, että tuo on elämäni rakkaus. En yksinkertaisesti näe itseäni enää kenenkään muun kanssa. 

Tietenkin, asiat voivat muuttua. Katsotaan onko tilanne sama kymmenen vuoden päästä. Toivottavasti on. 

Se mihin joskus törmää on käsitys siitä, ettei näin nuorena vielä tiedä siitä, mitä se oikea rakkaus ja parisuhde on. Puhumattakaan siitä, että tietäisin muka löytäneeni sielunkumppanini. Mutta hei, jotkut löytätävt toisensa jo aikaisemmin ja nuorempana. Miksei nuorena voisikaan löytää elämänsä rakkautta? 

Rakkaus ei katso ikää. 

Puhumisen jalo (vaikea) taito

Naisilla on joskus aika erikoinen tapa ajatella, että miehet muka osaisivat lukea ajatuksia. Ja sitten maristaan, kun ei ne tajua mistään mitään. 

Stereotyyppistä? Nojuu, mutta voin avoimin mielin nostaa käteni ylös ja todeta, että itse sorrun tähän aika usein joskus. 

Pahoitan mielen ihan hirveän helposti, jos mies ei tajua pikku vinkeistäni, että mitä haluan tai mitä kaipaan. Silloin yleensä marttyyrimaisesti sulkeudun omiin oloihin. Ja kun mies kysyy, että onko kaikki hyvin kulta, niin vastaan vain kyllä. Kylmästi ja etäisesti. Eikä se silloinkaan vielä tajua, mitä haen takaa. Sitten itkuisena makaan peiton alla pimeässä huoneessa ja suren itsekseni, että onko tämä nyt sitä mitä haluan, kun ei se tajua mua koskaan. 

Mitä muuta tuohon nyt voi sanoa kuin, ei luoja soikoon? 

Ei, miehet eivät valitettavasti osaa lukea ajatuksia. Täytyy siis luottaa vanhaan kunnon kommunikointiin. Täytyy puhua!

Kuinka monta kertaa sitä aina toitotetaan, että puhukaa, puhukaa ja puhukaa. Puhukaa ongelmista, haluistanne ja toiveistanne parisuhteessa. 

Kuinka monet kinat ja riidatkin olisi voitu välttää, jos sitä vain osattaisiin puhua ja kertoa mitä halutaan. Marisemin ja kitiseminen on ihan turhaa. Pitää vain avata suu. 

Mutta herranjesta, se on vaikeaa! Esimerkiksi:

Halusin kertoa rakkaalleni mitkä kaksi asiaa haluaisin muuttaa suhteessamme. Kyse ei ollut mistään isosta asiasta, ei todellakaan. Ihan pikkujuttuja. 

Ja minä ahdistuin. Ahdistuin ajatuksesta, että pyytäisin jotain ihmiseltä, kenen kanssa haluan jakaa elämäni. Ahdisti puhua niin paljon, etten meinannut unta saada. 

Mitä jos se suuttuu? Mitä jos saamme vain riidan aikaiseksi? Mitä jos se ei ymmärrä, mitä ajan takaa? 

Sitten hermostuksissani, möläytin vain asiat hellän hetken päätteeksi. 

Ja ei hän suuttunut, emmekä riidelleet. Hän sanoi, hyvä kun kerroit. Muutetaan asioita. 

That's it. 

Me ollaan oltu vasta se kaksi vuotta kohta yhdessä, silti en osaa aina kertoa, että mitä haluan suhteeltamme. Mielummin haudon kaikkea omassa päässäni, mikä nyt ei todellakaan ole terveellistä. Koska kyllä se jossain vaiheessa tajuaa... 

Mikä siinä on, että se kommunikointi on niin vaikeaa? 

Ja tiedän, että tämä ei ole vain nuorten parien ongelma. Ei niissä pitkäänkään kestäneissä parisuhteissa ja avioliitoissa osata kertoa mitä halutaan suhteelta. Yksi yleisimmistä avioerojen syistä Suomessa on juurikin kommunikaatiovaikeudet, jos Googleen on luottamista. Miettikää nyt, ihmiset jopa eroavat, koska eivät osaa puhua! 

Toisen kanssa pitää ja kuuluu puhua omista tunteista ja omista toiveista. 

Koska ei se mies edelleenkään niitä ajatuksia lue. Ja kaikella rakkaudella, joskus miesten aivot muistuttavatkin lähinnä putkea. Ei ne ymmärrä vihjailua, harmi vain. Olisihan se elämä liian helppoa niin...

Boyfriend's like a dad, just like a dad...

Eilen vietettiin isänpäivää, jolloin tietenkin perinteisesti juhlistetaan omaa isiä, faijoja, pappoja ja muita vastaavia. Itse hellin omaa isääni lahjomalla suklaarasialla sekä viiniharvinaisuudella, joka onneksi ilahdutti juuri niinkuin toivoinkin. 

Isänpäivä inspiroikin sitten tämän postauksen aiheen. 

On urbaani legenda, että nainen etsii kumppanikseen isänsä kaltaista miestä, niin hyvässä kuin pahassakin. Näin olen ainakin kuullut. 

Tähän en ole uskonut tippaakaan. Entisillä heiloillani ei ole mitään samaa isäni kanssa. Ei sitten yhtikäs mitään. 

Kunnes tapasin Z:n. 

No, ensimmäinen ajatukseni tavatessamme ei kyllä ollut, että "voi, tuohan on kuin isäni!". Se voisi olla aikalailla tunnelmantappaja siinä vaiheessa. 

Ellei ole sitten jonkin sortin daddy issues- ongelmia. 

Ehei, ensimmäiset ajatukset tavatessamme ovat olleet kaukana isästä... 

Mutta ajan kuluessa olen kiinnittänyt huomiota tähän seikkaan. Lähinnä siksi, että olen nähnyt nämä kaksi minulle rakasta miestä samassa tilassa useaan otteeseen, sekä oppinut tuntemaan Z:tä yhä paremmin ja paremmin. Nyt olenkin laittanut merkille, että ei perhana, onhan niissä samoja piirteitä... 

He ovat kumpikin kohteliaita. He kumpikin auttavat läheisiään aina kiperän paikan tullen, he ovat hyvin huolehtivaisia. He kumpikin osaavat olla tietyissä asioissa jääräpäisiä ja jakavat mielellään osaamistaan muille. Olen kuullut heiltä samoja lauseita niin rahan lainaamisesta kuin muustakin. He ovat kumpikin omistautuneita työlleen, mutta antavat aikaa myös perheelle. 

Perhe on tärkeä kummallekin.. 

Ja tietenkin, he kumpikin pitävät minua prinsessana ja kohtelevat kuin kukkaa kämmenellä. Sehän on tietty tärkeintä, heh. 

Joten etsiikö nainen alitajuisesti isäänsä muistuttavaa miestä? Onko tämä syy siihen, miksi edelliset suhteet eivät toimineet?

Ehkä ja en osaa sanoa. Tämä ei ole kuitenkaan mikään psykologisesti todistettu juttu. Lähinnä vain hauska sanonta. Lapsena olen saanut isältäni miehen mallin, ja koska oma suhteeni isääni on ollut aina hyvä, ehkä olen vain halunnut itselleni kumppanin, jolla on samoja piirteitä. Tämä voi olla alitajuista tai ei. Mutta hauska juttu kuitenkin. 

Miettikääpä omia suhteitanne, ovatko miehenne samanalaisia kuin isäukkonne? 

Ovatko exänne olleet isienne vastakohtia? Vai onko tämä väite ihan huuhaata? 

Parisuhdetta ei voi kuitenkaan perustella isäsuhteella. Parisuhde toimii, kun kemiat kohtaavat oikealla tavalla, oli mies sitten kuin isäsi tai ei. 

Tavallinen keskiviikkoilta

Saavun bussilla kotipaikkakunnallemme. Jään keskustassa pois, sillä aion vihdoin palauttaa kuukauden myöhässä olevat kirjat kirjastoon. Yritän soittaa miehelle, mutta se ei vastaa. Todennäköisesti tekee pidempää päivää tänään. 
Saan myöhästymismaksut maksettua. Yritän löytää sisustuskirjoja, mutta löydän vain muutaman. Päädyn psykologia-hyllylle ja nappaan kaksi parisuhde-kirjaa. Olen tämän blogin myötä kiinnostunut tavallista enemmän parisuhdeasioista.

Lähden kävelemään kotiin. Talomme edessä nököttää jo miehen auto. Miksei se ole vastannut soittooni, vaikka on jo kotona? Kauanko se on jo kerennyt olla kotona? 
Heilautan oven auki ja riisun ulkovaatteet. Kylppärissä virtaa vesi. 
- Moi, huudan.
- Moi kulta. 

Ilokseni posti on tuonut mukanaan pari lempilehteäni. Oleskelen keittiössä ja mies huutelee jotain kylppärin ovelta. Menen siihen juttelemaan. Pitäisi alkaa tehdä ruokaa ja käydä kaupassa.
- Mennään yhdessä, en mä osaa ostaa oikeita juttuja muuten. 
Ehdotan, että kirjoitan kauppalistan. 
- Eikun mennään yhdessä. 
Ja niin menemme. Kävellään tien yli käsi kädessä. Vitsailemme kassajonossa, tönimme toisiamme. 
Minä kannan vessapaperit, mies kantaa ostokset. Ja taas kuljemme käsi kädessä. 

On miehen kokkausvuoro, mikä tarkoittaa pekonilihapullia. Istun baaripöydän ääreen ja alan selailla lehtiä. Jutellaan niitä näitä, niinkuin aina. Sovitaan kokkausroolit, minä teen kastikkeen. Niinkuin aina. 
- Syödäänkö me milloin, mulla on lääkäriaika 18:20, totean. 
Tulee epäselvyyttä, syömmekö ennen vai jälkeen lääkärin. Miehellä on kauhea nälkä ja sanoo, että voisi itse syödä jo sen lääkärin aikana jos menen yksin lääkäriin. Kysyn kyytiä sinne ja tarjoudun kävelemään takaisin. Olen salaa pahoilla mielin siitä, ettemme söisi yhdessä. 

- No sulla ei varmaan mene kauan, ehkä mä jään odottamaan. Sovimme, että teemme ruuan loppuun meikäläisen lääkärikäynnin jälkeen. Mies lupautuu odottamaan autossa. Sanon, että hän voi odottaa ihan sisälläkin. 
- No mulla on netti käynnykässä, voin odottaa autossakin. 

Lähdemme ajamaan Terveystalolle. Mies jää autoon, sanon että ei kestä kuin varmaan 10 minuuttia. 
20 minuutin päästä olen takaisin autolla. Pahoittelen ja tiedän, että mies on nälkäinen. 

Tulemme kotiin ja mies heittäytyy sohvalle siksi aikaa, kun itse teen kastikkeen lihapullille. Pilkon sipulia ja alan niiskuttaa.
- Kulta, onko kaikki hyvin? 
- Ei ole, vastaan. 
Mies ryntää keittiöön, jossa pyyhin kirveleviä silmiä. 
- Kulta mikä on? Mä luulin että sä leikkasit taas sormeen! Jäämme halailemaan toisiamme ja heitän jotain kuivaa sipulivitsiä. 
Syömme yhdessä ja olen hirveän tyytyväinen. Juttelemme sisustuksesta ja tulevasta viikonlopusta. 

Nyt tässä istutaan kumpikin sohvalla. Mies puuhailee NHL:n kimpussa, minä päivittelen blogeja. Aion kohta tarttua toiseen parisuhdekirjaan. Ja ehkä juoda kupin teetä. 
Aion myös siivota keittiön ja toivoa, että palkkioksi siitä saisin jalkahieronnan. Aina kannattaa yrittää. 

Ihanaa keskiviikkoa!

Kun meillä riidellään

Niinkuin jo edellisessä postauksessakin mainitsin, pariuhde ei ole pelkkää onnellista höttöä ja kielisuudelmia pimeässä. 
Joskus hakataan päätä seinään ja kiukutellaan, kuin pikkulapset. 

Omassa lapsuudenkodissani oli okei näyttää omat tunteensa. Meillä on rakastettu ja huudettu. Vanhemmat riitelivät harvoin niin, että me lapset olisimme sen huomanneet. Silloin riideltiin kovaa. Mutta vastapainoksi näytettiin ja kerrottiin, kuinka paljon tykätään. 
Olen omaksunut tämän mallin itsekin. Kun vituttaa, niin annan sen näkyä. Mutta näytän myös sen, että rakastan. 
Olen itse supertemperamenttinen luonne. Tämä näkyy siinä että saatan mennä nollasta sataan, ihan tuosta vain. Mutta vastapainoksi rauhoitun myös todella nopeasti. En osaa olla pitkävihainen tai mököttää. 

Ensimmäiseen vuoteen, me ei riidelty lähes ollenkaan, vaikka vietimme jo tuolloin todella tiivisti aikaa toistemme kanssa. Lähdettiin puolen vuoden seurustelun jälkeen kymmeneksi päiväksi reppureissaamaan Irlantiin. Tuolloinkin taisimme vain yhtenä iltana vähän tiuskaista toisillemme. 
Vuoden jälkeen meillä oli pidempi kausi, jolloin tuli riitaa mistä milloinkin. Joskus ne olivat isoja juttuja, joskus pieniä. Mutta haastoimme toisiamme lähes koko ajan. Välillä tuli sellainenkin olo, että onkohan tässä mitään järkeä. 
Itse ahdistuin aina ihan hirveästi. Ahdistun siitä, jos joku on minulle vihainen. Ahdistun siitä, jos ei pystytä puhumaan asioista. Se ehkä pahensi aina riitojamme. Olen todella herkkä, otan helposti itseeni. 
Rakas toinen puoliskoni on hyvin suorasanainen, mitä nyt arvostan paljon. Suorat sanat ja herkkyys eivät vain oikein aina kulje käsi kädessä. 

Nykyään en enää ahdistu riitelystä. Päinvastoin, koen että se on tärkeää aina silloin tällöin puhdistaa ilmaa kunnolla. Nykyään kun tuntee kumppania jo enemmän, tietää miten hän reagoi asioihin. Olen mennyt itseeni ja koittanut parantaa myös omaa tapaani käsitellä vaikeita asioita. 
Puhuminen on yksi asia. Asioista puhutaan aina niin kauan, että ne käyty kokonaan läpi. Ikävistäkin asioista täytyy pystyä puhumaan. Keskinäinen kommunikointimme on parantunut, mutta sen eteen täytyy tehdä töitä myös tulevaisuudessa. 

Uskon että parisuhteessa on kausia. On hyviä kausia, jolloin asiat menevät putkeen ja eletään harmoonista yhteiseloa. Sitten on kausia, jolloin taas koetellaan toista ja setvitään asioita. Ihmiset ja parisuhde kuitenkin kehittyvät jatkuvasti, siksi on tärkeää myös kehittää riitelyä. Tasainen parisuhde vaatii hyvät ja huonot aikansa. 

Mistä ja milloin me sitten riidellään?

Lähinnä silloin kun olemme kumpikin väsyneitä ja nälkäisiä. Olen itse varsinkin nälkäkiukkuuja. Mies taas ei aina jaksa meikäläisen raivokohtauksia (ihan ymmärrettävästi). Myönnän kyllä, että suurin ongelma olen minä, heh. Osaan olla joskus vaikea ja ikävä, puran vähän liian helposti omaa paha oloa rakkaimpaani. 
Kumppanini taas on perusluonteeltaan tasapainoinen ja tyyni. Mutta kun hän suuttuu, hän myös suuttuu kunnolla. Lepyttelyyn voi mennä paljonkin aikaa. Mutta niinhän ne sanovat, että vastakohdat täydentävät toisiaan, eikö vain? Niin se kai on riitelyssäkin.

Tärkeintä on, että riidat sovitaan aina ja mielellään ennen nukkumaanmenoa. Oma hyvä puoleni on se, että olen kova tyttö sovittelemaan. Harvemmin ollaan menty kiukkuisina nukkumaan. Ja hyvä niin. 
Riitely ei saa kuitenkaan muodostua ongelmaksi suhteessa. On hälyttävää jos kränää tulee ihan jokaisesta pienestä asiasta. Siinä vaiheessa on peiliin katsomisen ja keskustelun paikka. 

Sellaista tänään, ihanaa marraskuun alkua kaikille! 

Viikonlopputreffit

Suhteet arkistuu, honeymoon-vaihe ei jatku ikuisesti. Se on karu totuus. 

Toisen boxereita saa keräillä lattialta (sama pätee tasapuolisuuden nimissä myös meikäläisen alusvaatteisiin), yhteiseksi tekemiseksi muodostuu lähinnä tiskivuoren valloitus ja kumpikin osapuoli viettää paljon aikaa omien juttujensa parissa (NHL, bloggaus, kaverit... You name it).

Arki ei aina ole niin ruusuilla tanssimista ja helliä sanoja. Aikaa ei aina riitä toiselle. 

Tietenkin verrattuna esimerkiksi meidän suhdetta pariskuntaan, jolta löytyy myös pikkuisia ihmisiä sieltä kotoa, meillä on paljon aikaa toisillemme. Meillä ei ole edes lemmikkiä, joka veisi huomiota. Meillä on vain toisemme. 

Arkeen kuuluvat myös hellyys ja rakkaus. Kiireen keskeltä löytyy aina aikaa sanoa, että rakastan sinua. Siltikin joskus tulee hetkiä, kun pitää päästä tuulettumaan, ihan pariskuntana. Sen kuherruskauden voi aina saada takaisin. 

Me tykätään käydä kumpikin ulkona syömässä ja elokuvissa, nykyään sitä tulee tehtyä harvemmin kuin silloin alkuaikoina. Mutta yritetään noin kerran kuukaudessa pyhittää yksi päivä kokonaan toisillemme ja sitä kutsutaan deitti-illaksi. 

Tällä kertaa varattiinkin sitten ihan Business Class- huone Radisson Blu Royal-hotellista. Lähdettiin jo suhteellisen ajoissa Helsinkiin. Nautittiin ensin lasilliset hotellin baarissa, sitten suunnattiin italialaiseen ravintolaan illalliselle. Nami!

Illemmalla käytiin katsastamassa uusin Bond-leffa, joka oli oikein viihdyttävä. Leffan jälkeen suunnattiin vielä yksille hotellin baariin, ja huoneeseen mennessä napattiin skumppapullo mukaan. Kerrankos sitä vähän nautiskelee kuoharia vaahtokylvyssä...

Ovatko deitti-illat sitten pelkkää ihanaa rakkaudenhumua ja myöhäis-illan syvällisiä keskusteluja suhteen syvimmistä saloista?

Vastaus tuohon on, harvemmin. 

Ovatko ne silti tarpeellisia?

Ovat. Ovat. Ovat.  

Juttuhan on se, että deitti-illat eivät ole suhteen käänteentekeviä momentteja, jolloin toisen löytää uudelleen, vaikka poikkeuksiakin on.

Mitä treffi-illat sitten ovat? Meidän suhteelle nämä illat tarkoittavat sitä, että keskitymme toisiimme. Teemme yhdessä jotain hauskaa, mistä kumpikin pitää. Keskustelemme arkisista asioista niin, että kummallakin on aikaa oikeasti kuunnella. 

Perheellisille hotelliyö voi olla jopa suurimmaksi osaksi vain sitä, että saa rauhassa nukkua isossa sängyssä ihan vain kaksin ja nauttia kuuma suihku aamulla yksikseen. 

Sen opin tälläkertaa itse, että romantiikkaa elämässä voi olla muutenkin, kuin vain siellä hotellin kylpyammeessa. Romantiikka ja rakkaus kuuluvat jokapäiväiseen elämään, ei siihen erikseen tarvita treffi-iltaa. Sitä pitää olla kotonakin. 

Ja mulla sitä täällä piisaa, vaikken aina sitä muistakaan. Onneksi on joku muistuttamassa. 

Kokonaisuudessaan oli ihana viikonloppu. Rakastan välillä vaihtaa maisemaa hetkeksi, se tekee aina hyvää. Ja parasta on kun sen voi tehdä, jonkun ihanan ihmisen kanssa. Ja hei, hotellin aamupalat. No words needed. 

Tajusin taas, kuinka rakastan tuota miestä, joka jaksaa meikäläisen kaikki oikut, välillä hammastakin purren.

Ja kun pelkäsin, että ihana viikonloppu päättyisi siinä vaiheessa, kun luovuttaisimme avaimet respaan, niin eihän siinä onneksi käynyt näin. Päinvastoin, voihan sitä kotonakin vaalia parisuhdetta, heh. 

Oma aika, paras aika?

Olen oppinut sen jos minkä, että parisuhteessa ollessa, kummallakin täytyy olla sitä kuuluista omaa aikaa. Joskus vähän enemmänkin. Tämä ei oikeastaan meille ole ollut sen kummempi ongelma. Kummallakin on ystäviä ja perhettä, kenen luokse karata välillä evakkoon. 
Kuitenkin tukkaputkella juostessa menosta toiseen, ei aina edes ole sitä yhteistä aikaa. 

"Laita paljon kuvia sitten!"

"Laita viestiä kun lähdet tulemaan, olen kyllä silloin jo nukkumassa."

"Milloin tulet kotiin?"

"Hyvää työpäivää."

"Hyvää yötä."

Noihin fraaseihin on kiteytynyt meidän muutaman päivän dialogi. Itse olen juossut omissa menoissa, hyvä että kotona olen kerennyt istahtaa alas. Avokilla on ollut pitkiä päiviä töissä. Tottakai, pidämme yhteyttä viestitellen myös keskellä päivää, soittelemme myös yleensä, kun päivämme päättyvät. Jep, me ollaan aika paita ja peppu, nyt kun sitä ajattelee. 
Mutta hassua tässä on se, että elää toisen ihmisen kanssa saman katon alla, mutta joskus törmäämiset jäävät aamuun ja iltaan jolloin toinen yleensä on unessa. Eikä sitä oikein näkemiseksi voi kutsua. 
Havahduttiin tähän kumpikin, kun tajusin eilen illalla sängyssä, etten ollut kertonut mistään päivieni tapahtumista miehelle. On ollut kuitenkin juhlaa ja lätkämatsia ja paljon mahtavia juttuja! Ja normaalisti olen aikamoinen höpöttäjä, mikään asia ei jää jakamatta tuolle parhaalle puoliskolle, joskus jopa ärsyyntymiseen asti. 

Me ollaan tosi paljon yhdessä ja tehdään asioita yhdessä. Syödään illallinen, mennään nukkumaan yhdessä ja katsellaan iltaisin telkkaria. Käydään kaupassakin yleensä mielummin kaksin. 
Muutaman päivän "yksinelo" tuntui jotenkin karulta, oma kumppani tuntui jotenkin vieraalta, kun ei kerennyt edes oikein jutella. Itse kun olen varsin huomionkipeä ihminen, kaipaan hirveästi hellyyttä ja sitä, että keskustellaan yhdessä päivän tapahtumat läpi. Tällainen kamala kiireaikataulu ei sovi mulle, vaikka hektisyydestä tykkäänkin. 

Mutta joskus se oma aika tekee vain hyvää, saa olla itsekäs ja ajatella vain omia asioita. Saa rauhassa keskittyä viettämään aikaa myös muiden ihmisten kanssa välillä. Se on ihan tervettä, joskus sitä tuppaa kangistumaan arkeen. Ei ihmekään, jos toisen naama siinä alkaa rassaamaan.

Mutta kiireinen viikko palkitaan tänään. Meillä on parisuhdeviikonloppu. On varattu hotellihuone ja hankittu leffaliput. Lähdetään yhdessä vähän katselemaan Helsinkiä näin pyhäinpäivänä ja nauttimaan toistemme seurasta. 
Keretään siinä sitten juttelemaan ne kolmen päivän kuulumiset ja vähän enemmänkin. 

Ikäkriisi

Siinä istuin mukavasti sohvalla lojuen, selailin ajantapoksi Facebookin etusivua. Oli tavattoman tavallinen sunnuntaipäivä, Netflix hyrräsi taustalla tasaiseen tahtiin ja mies oli seinän takana koneen ääressä tekemässä juttujaan. 

Facebook pursusi hauskoja kuvia ja vitsejä, sekä krapulan täytteisiä päivityksiä hukkuneista tavaroista. Sitten jokin pysäytti flekmaattisen selailuni. 

Kaksi lukioaikaista tuttuani oli mennyt kihloihin. Tuijotin kahta onnellista hymyä, joiden alla oli kaksi kättä. Kummassakin sormus. Tykkäsin päivityksestä, luonnollisesti. Hetken aikaa tuijotin kuvaa, jonka jälkeen tyydyin jatkamaan selaamista. Kyseessä oli kuitenkin pari, joka oli ollut jo iäisyyden yhdessä, kaipa se oli ihan luonnollista ottaa seuraava askel. 

Seuraavana päivänä olin pitkästä aikaa virka-asussa ja törmäsin työkaveriini, jota en ollut nähnyt sitten elokuun. Ihastelin hänen kevyttä rusketustaan, sillä hän oli viettänyt juuri viikon etelän auringon alla. Kyselin siinä sitten, että mites muuten meni loma. 

"Me mentiin kihloihin."

Suu loksahti auki ja olin onnesta soikea, luonnollisesti. Siinä hetken aikaa äimistelin tätä tapahtunutta, jonka jälkeen koitin jatkaa ilta-vuoroani. 

Tämä ei kuitenkaan toki jäänyt tähän. Sillä muutaman päivän aikana kihlausuutisia tuli yhteensä neljä kappaletta. Kaikki olivat oman ikäisiäni. 

Sen lisäksi, pari muuta tuttua oli hankkinut karvaisia vauvoja, joku oli saanut ihan oikeita vauvoja ja yksi läheinen ystäväni muutti avomiehensä kanssa uuteen, isompaan asuntoon. 

Mikä näiden kaikkien yhteenlaskettu summa on?

Taattu kahdenkympin ikäkriisi. 

Eikä siinä mitään. Olenhan minäkin sitoutunut. Ja asun omistusasunnossa (se toisaalta on kyllä mieheni, ei minun...). Soviteltiin jopa yhden vannoutuneen ei-naimisiin-menijä-ystävättäreni kanssa timanttisormuksia I love me- messuilla... Mutta kihloja, vauvoja ja yhteisiä asuntolainoja? Ei vielä pariin vuoteen, kiitos. 

Tämä on jotenkin hämmentävä ikävaihe. Puolet näistä oman ikäluokkani edustajista tekevät suuria sitoutumisia, puolet etsivät luottokorttia pilkun jälkeen yökerhon narikassa.

Omat mietteeni tällä hetkellä elämässä ovat lähinnä, että onko liian myöhäistä juoda kahvia tai liian aikaista juoda viiniä. Koen olevani vähän jonkinsortin väliinputoaja. Haluan ehdottomasti vakavia asioita elämältä, mutta samaan aikaan en kuitenkaan ehkä ihan vielä. 

Haaveilen kyllä punaisesta mökistä ja perunamaasta, mutta ihan yhtälailla unelmoin hanasta, josta virtaisi jatkuvasti shampanja. 

Mutta oli miten oli, ikäkriisi painoi hetken aikaa ja katosi onneksi sen siliän tien. Olen siitä onnellisessa tilassa, ettei sen vakavampia asioita tarvitse vielä stressata, vaan voin rauhassa keskittyä tähän olennaiseen, meidän suhteeseen. Biologinenkaan kello ei tikittele vielä, vaikka parhaat vuodet on jo nähty. Naisen paras ikähän on se 17- vuotta... 

Ehkä joskus tulevaisuudessa sitten koristaisi tuota meikäläisen vasempaa nimetöntä timantti jos toinenkin. Mutta kiire ei ole. 

Että kulta, jos luet tätä, niin no panic! 

Kuva ei nyt sinänsä liity itse aiheeseen, mutta kokeilin uutta pastareseptiä, ja oli hyvää!