Oh, the lovely holidays

Mahat ovat haljeta kinkusta ja joulutortuista. Sitä on nyt levätty ja virittäydytty lomatunnelmiin niin vähän juhlimalla kuin kuluttamalla sohvaa piirrettyjen parissa. Kyllä, aikuisetkin ihmiset voivat nauttia animaatioleffoista. 

Niin, nyt alkoi lyhyt talviloma aika meidän huushollissa, meillä kummallakin. Tarkoituksena on keräillä akkuja kevättä varten ja tehdä juttuja, mihin ei tavallisesti ehkä ole niin paljon aikaa. 

Ja minkälaisena tilaisuutena minä näin ensimmäisenä, tämän joululoman? 
No, ehkä ensinnäkin ihan vain tilaisuutena nukkua niin paljon kuin haluaa, juoda loputtomia teemukillisia ja vain löllöillä. Koska jos nyt rehellisiä ollaan, taisin höllätä pipoa ja menoa viimeksi kesällä... Hehee, miten niin on ollut vähän hektinen syksy?
Toiseksi, näin tämän tilaisuutena panostaa siihen ihanaan rakkauteen A.K.A parisuhteeseen.
Loputtomia aamuja sylikkäin uusien lakanoiden alla, yhteisiä aamusuihkuja, yhteisiä aamupaloja, deitti-iltoja. 
Ja stoppi. 

Siinä vaiheessa, kun eilen illalla aloin fiilistellä liikaa, taisi mennä vähän överiksi taas tämä meikäläisen olo. Mies ei halunnutkaan tulla samaan aikaan nukkumaan, kuin minä. Hämmennyin. Miksi? Ei yhteistä nukkumaanmenoa? 
Mies halusi jäädä vielä puuhailemaan OMIA juttujaan. 
Menin siis yksin vetämään unta nassuun. 

Nyt aamulla heräsin siihen, kun mies kömpi pois sängystä. Ei aamukuddlailua. Vain kahvinkeittimen porinaa. 

Sitten se iski minuun. Ei tämä loma ole tilaisuus vain siihen ihanaan kahdenkeskeiseen aikaan. 
Loma on miehelle tilaisuus vihdoin tehdä myös omia juttujaan. Olla rauhassa. Nähdä ystäviä. Sitä sen pitää olla myös minulle. 
Arki on jo täynnä meidän yhdessäoloa. Ja me myös oikeasti vietetään paljon aikaa yhdessä, sen lisäksi että me myös näytetään sitä rakkautta tosi paljon keskenämme. 

Niinkuin mainitsin ylempänä, tämä viikko on tilaisuus tehdä asioita, joita ei normaalisti kerkeä arjen pyörityksen keskellä tehdä. 
Käydä varaamassa vihdoin se kirpputoripöytä, nähdä ystäviä, tehdä ihanaa ruokaa pitkän kaavan mukaan ja panostaa ITSEENI. Tehdä niitä asioita, mistä MINÄ nautin. Lukea, katsoa ihania elokuvia, valokuvata, laittaa kynsiä ja panostaa itseeni. 
Jotta parisuhde jaksaa, täytyy itseensäkin laittaa aikaa. Sekä antaa toiselle sitä aikaa. 
Millainen muka olisi loma, jossa käskisin rakkaani elää symbioosissa kanssani ja tehdä vain me-juttuja? Sitä ei aina muista, että tässä on kaksi yksilöä omine juttuineen rakentamassa tätä suhdetta. 

Mutta hei, ainahan sitä yhdessäoloa mahtuu mukaan. ME tästä kohta lähdetään käymään kävelyllä yhdessä, jonka jälkeen MINÄ alan tekemään omia juttujani, ihan vain koska voin. 

Ihanaa lomaa teille lomailijoille ja pirteää maanantaita kaikille!

Kun "hänen" kodistaan, tuli "meidän" koti

Vähän taustoja:
Ennen kuin muutimme Z:n kanssa yhteen, asuin melkein vuoden päivät ihanassa vuokrakaksiossani toisessa kaupungissa missä työpaikkanikin sijaitsi. Sitten päätinkin lähteä opiskelemaan ja oli aika selvää, etten pystyisi opiskelubudjetilla rahoittamaan reilun 700 euron vuokrakämppää plus kaikkia muita hienouksia. 
Joten mies sitten ehdotti, että siirtäisin rojuni hänen luokseen. 
Z:n asunto on 63 neliön omistusasunto, jonne ilomielin sitten osoitteeni siirsin. 

Sitten iskikin pieni kulttuurishokki. Yhtäkkiä paikka, joka oli ollut aina "Z:n asunto jossa vietän puolet ajastani" olikin muuttunut meidän yhteiseksi kodiksi. Yhtäkkiä meikäläisen piti saada mahtumaan omat tavarat toisen nurkkiin. En voinutkaan enää yksin päättää, millaisia lamppuja ja sisustusjuttuja asuntoon hankkisin. Alku oli vähän hankalaa, olo tuntui yhtäkkiä vähän vieraskorealta ja siltä, ettei tämä nyt ole MUN koti. Juurikin siksi, että olin tottunut siihen, että tämä on miehen koti. Tuntui vaikealta levittäytyä ja olla kuin kotonaan. 

Juttelin tästä hetki sitten yhden työkaverini kanssa, jolla oli samanlainen tilanne. Hän oli myös muuttanut miesystävänsä omaan asuntoon. Työkaveri mainitsi itsekin siitä, ettei olo tuntunut kotoisalta vaan lähinnä tungettelevalta. Että olisi ollut helpompi muuttaa uuteen asuntoon yhdessä. 
Miten tuollaiset tunteet yhtäkkiä nousevatkaan pintaan, vaikka olisi ennen ollut kyseisessä asunnossa kuin toisessa kodissaan?

Olen myös huomannut, että rakas avokkini joskus vahingossa puhuu "mun kämpästä", mutta korjaa sen aina kyllä "meidän kämpäksi". En yhtään ihmettele tätäkään. Yhtäkkiä tulee nainen tuhansien Ikea-kassien kanssa valtamaan asuntoa kaikkine meikkipurkkeineen ja vaatekasoineen. Miehellä on varmasti ollut totuteltavaa siinäkin, minulla ainakin olisi ollut...  

Itselläni meni melkein kuukausi, ennen kuin sain edes omat valokuvani laitettua tuonne hyllyille. Sitä ennen edes ajatus omien kamojen asettelemisesta paikoilleen tuntui jotenkin röyhkeältä. Enkä todellakaan halunnut myöskään aiheuttaa ahdistusta miehelle siitä, että vain tulen ja heitän kaikki poikamiesboxin rippeet helvettiin. 
Yritin olla mahdollisimman hienovarainen ja kertoa aina, että hei nyt tein tämmöistä ja hei nyt kokeilin tätä mun mattoa tähän sun sohvapöydän alle, että mitäs olet mieltä. 
Se onkin ollut se juttu, mikä tässä on uskoakseni helpottanut asioita. Mies on itse ollut ihan mahtava tämän asian suhteen. Hän on ottanut kaiken tosi lungisti. Viime viikolla keräsin rohkeutta ja kysyin, josko voisin hommata uuden yöpöydän. Hän vain totesi, että senkus hankit, tuosta vanhasta olisikin jo hyvä päästä eroon. 

Siksi ehkä tykkään eniten meidän asunnon keittiöstä. Se on juuri remontoitu, ja olin jo kuvioissa sen tapahtuessa. Olen päässyt itsekin sisustelemaan sitä oman maun mukaiseksi ja se tuntuu jotenkin hirveän kotoisalta. 
Toisaalta, nyt kun tässä on jo kolmisen kuukautta yhteiseloa takana, tämmöisiä ongelmia ei juurikaan ole. Olen saanut rauhassa levitellä kynttilöitä pitkin ja poikin sekä laitella joulujuttuja esille. Mies on vain ollut tyytyväinen, kun ei itse tarvitse sitä tehdä. Ollaan superhyvä tiimi ilmeisesti! Nykyään tuntuu jo ihan siltä, että tulee kotiin. Se on ihana tunne! 

se arki

"Odotappa vain, kun se arki teilläkin alkaa..."

"Ai olette seurustelleet kaksi kuukautta? Elätte vasta sitä ihanaa rakasteluvaihetta, kyllä se siitä katoaa!"

"Ei se parisuhteen arki ole mitään ruusuilla tanssimista, se on kovaa työtä!"

"Ja odotappa kun saatte lapsia..."

Aina maalaillaan kuvaa siitä, kuinka parisuhteen arki on likaisten tiskien äärellä riitelyä ja sitä että seksi loppuu kuin seinään. Sitä, että nalkutetaan vessanpytyn kannen auki jättämisestä ja siitä, kuka tekee ruuan. 

Sanotaan, että arkistunut parisuhde täyttyy toisen likaisista boksereista ja tuhansista puteleista suihkun lattialla. Aina ei muista sanoa että rakastaa. Tulee ne omat jutut tärkeämmiksi ja oman tilan koko muuttuukin yhden huoneen kattavaksi. Toisen naama voi alkaa ärsyttää, se on ihan normaalia. Mutta se on silti se, mitä tavoitellaan. Se tavallinen arki. 

Paitsi että tavallisen arjen keskellä sitten aina haaveillaan siitä, miten joskus olisi sitä juhlaakin. Että mentäisiin edes kerran kuussa ulos yhdessä. Ilman että aletaan tappelemaan. 

Eijei. Se vielä menee, että parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä. Se on jollain tavalla ihan totta. Mutta kaikki muu kyllä kertoo jostain muusta, kuin onnellisesta suhteesta. Vaikka tottakai suhteen arki tarkoittaa ala- sekä ylämäkiä. 

Me elettiin ensimmäinen vuosi riitelemättä. Ollenkaan. Vähän jotain tiuskintaa oli, mutta siinäpä se. Vuoden seurustelun jälkeen, tuli järkyttävä riitelyvaihe. Onneksi asuttiin silloin vielä omissa kodeissamme, se varmaan osaltaan helpotti aika paljon.

Tuon neljän kuukauden jälkeen, meillä oli isoja riitoja aina silloin tällöin. Ihan kuin oltaisi koeteltu toisiamme oikein olan takaa. Tuli ainakin nähtyä ne oikeat värit, joista Cyndi Lauperkin lauloi. Vasta nyt voin sanoa, että me eletään sitä tavallista arkea. Kaikki muu on ollut sitä suhteen alkuvaihetta. Ja tykkään kyllä tästä tämän hetkisestä elämästämme ihan todella paljon. 

Juteltiin ennen yhteisen katon alle muuttamista siitä, mitä se oma tila on ja mitä arki parisuhteessa oikeastaan tulee tarkoittamaan. Rakkaalleni oli kauan tärkeää, että se oma tila on ja pysyy. Tottakai itsekin tarvitsen sitä minä-aikaa. 

Mutta miespä yllätti minut sanomalla, että oli huomannut, kuinka helppoa sitä arkea onkaan elää toisen ihmisen kanssa. Että omia juttujaan voi tehdä ihan samalla tavalla. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. 

Millaista meidän arki on?

Meidän arjessa sanotaan "minä rakastan sinua" tai "I love you" joka päivä. Mies hieroo mun jalkoja, kun löllötellään yhdessä iltaisin sohvan edessä. Me ollaan päivät omien juttujemme kimpussa ja illat ollaan yhdessä omien juttujemme kimpussa. Halitaan paljon (olen tooosi hellyyden kipeä) ja suukotellaan paljon. Hemmotellaan toisiamme. Me riehutaan ja meillä on ihan järjetön huumorintaju. Joskus ollaan ihan vaan hiljaa ja joskus meidän naapurit varmaan kiroaa meidän elämänääniä. Joskus ollaan väsyneitä ja tiuskitaan. Joskus on vaan niin hektinen aikataulu, että nähdään vasta kun mennään nukkumaan. 

Mutta meillä rakastetaan tosi paljon. Ja mä rakastan meidän arkea. Koska voin toteuttaa itseäni ja annetaan toisillemme tarpeeksi tilaa. Mutta silti eletään myös meidän yhteistä elämää. Enkä haluaisi jakaa elämääni kenenkään muun kanssa. 

Ja niin, me ei muuten pidetä vessan ovea auki siellä asioidessamme. Koska joku raja kuitenkin. Ei mene ihan kaikki hohto kuitenkaan...

Kaksi takana, monta edessä

Sen lisäksi että tulee joulu ja vuosikin vaihtuu, on myös aika yhden virstaanpylvään. 

Meille tulee yksi vuosi taas täyteen yhdessä. 

Kyllä, meillä on siis vuosipäivä 8. tammikuuta. On tullut käppäiltyä  jo toiset 365 päivää, toisin sanoenkaksi vuotta yhdessä! Ehkä ei niin pitkä aika, mutta meille kummallekin (lue: minulle) iso juttu. Tämä on kuitenkin tähän astisista suhteistamme kummankin pisin. Ja loppua ei toivottavasti vielä vähään aikaan näy. 

Miksi juuri 8. päivä tammikuuta?
Meillä ei oikeastaan ole mitään sen romanttisempaa tarinaa kertoa. Oltiin tapailtu reilut kaksi kuukautta, kunnes mies ehdotti "oikeita" treffejä. Niiden jälkeen suurinpiirtein asuin täällä kaksi viikkoa, kävin vain välillä hakemassa kotoa puhtaita vaatteita. Vietettiin sellaista honeymoon-vaihetta. Muistan, kuinka kanniskelin hemmetin isoa laukkua joka päivä koulussa, kun piti viettä jopa kolme päivää putkeen yhdessä ilman ylimääräisiä käyntejä jossain muualla. 
Sitten jossain vaiheessa puhuttiin, että mitä me oikein ollaan ja mies sanoi pitävänsä meikäläistä tyttöystävänään. 
Minä totesin, että tarvitaan kunnon vuosipäivä, ei sitten hajuakaan miksi se on tuo 8. päivä... Ehkä siinä silloin oli jotain itua. 

Mitä tässä kahdessa vuodessa sitten on kerennyt tapahtua? 
Pitäisi enemmänkin kysyä, mitä tässä ei ole tapahtunut. Ollaan käyty reppureissaamassa, ollaan riidelty ja mökkeilty paljon. Niin, ja osoitekin on ehtinyt muuttua samaksi. 

Mutta se saa mut aina yllättymään, miten paljon voi jotain ihmistä rakastaa. Mies totesi, että me ollaan kuin paita ja peppu. Se kyllä pitää paikkansa. Ollaan opittu tuntemaan toisemme läpikotaisin, mutta silti toinen tuntuu edelleen melkein yhtä uudelta tapaukselta, kuin silloin kun ensimmäisen kerran olen tässä sohvalla istuskellut ujona. 
Ja mitä pidempään ollaan oltu yhdessä, sitä rennommaksi itse olen muuttunut. Tässä on ihminen, kenen kanssa voin jakaa koko elämäni, mutta kenen kanssa saan myös rauhassa toteuttaa itseäni ja ajaa takaa omia sekä yhteisiä unelmia. Ideaalimpaa tilannetta ei voisi olla. 
Joka päivä meinaan pakahtua onnesta ja joka päivä taidan rakastaa vain enemmän. 

Kahden vuoden aikana olen myös itse kasvanut ja aikuistunut aikalailla. En ole enää se sama 18-vuotias, vastarakastunut lukiolaistyttö vailla minkäänlaista suuntaa elämässä. Nykyisin olen alkanut jo hahmottaa sitä, mitä haluan tulevaisuudelta. Pikkuhiljaa otetaan askelia sinnepäin. 

Heh, vähän tälläistä ällömakeiluakin pitää olla välillä, varsinkin tällaisena pimeänä aikana... Muistakaahan pitää kiinni niistä ihmisistä, ketä löydätte rinnallenne! 

Ihanaa tiistai-iltaa kaikille! 

Tinder: hauska peli vai tapa löytää unelmien sielunkumppani?

Melkein kaikki tietävät tämän ajatuksia herättävän deittiappin, joka löytyy monen sinkun älypuhelimen syövereistä. 

Niille, joille kyseinen sovellus ei ole tuttu, voin hieman avata tätä ilmiötä. 

Tinderiin kirjaudutaan sisään ja luodaan oma profiilin. Kun olet hoitanut muodollisuudet, alkaa ruudullesi tupsahdella potentiaalisien deittikumppanien naamoja. Siitä sitten mielesi mukaan pyyhkäiset kuvan joko jatkoon tai kortistoon. Oikealle tai vasemmalle. Kun kohdallesi sattuu joku kuuma pakkaus, jonka infoteksti vastaa unelmiesi kumppanin ominaisuuksia, voit pyyhkäistä hänet jatkoon. Jos samainen henkilö pyyhkäisee myös sinun profiilisi hyväksytyksi, teistä tulee match, voila! Voitte alkaa chattailla ja lähteä vaikka heti treffeille. 

Toisin sanoen, voit löytää unelmiesi kumppanin bussimatkalla, illalla sängyssä ennen nukkumaanmenoa, kahvitauolla tai vaikka paskalla istuessasi! Tinder tuo sulhas- ja morsianehdokkaat suoraan puhelimellesi, ja sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin pyyhkäistä oikealle tai vasemmalle! Nerokasta!

Tämäkö on sitten se deittailun mullistava asia? Digiaikana deittailu on muutenkin siirtynyt enemmän ja enemmän netin puolelle, enkä koe että se olisi huono asia aina. Tinder herättää kuitenkin muutamia erilaisia mielipiteitä ja ajatuksia, joita ajattelin teille nyt sitten tässä luetella. 

Ensinnäkin, itselläni ei Tinderistä ole omakohtaisia kokemuksia. Oman kumppanini löysin baaritiskiltä. Sitä edellisen löysin koulun bussipysäkiltä. Sitä edellinen oli yläasteaikaisen parhaan ystäväni ex-poikaystävä (draama taattu). 

Ennen tätä nykyistä kumppania kävin parilla treffeillä, jotka löysin Instagramin ja Kik:in kautta. Kumpikaan ei ollut niin kovin suuri menestys. Toisin sanoen, omat nettideittailuni on jäänyt aika lyhyeksi uraksi. 

Olen kuitenkin katsonut vierestä, kun ystävättäret tätä sovellusta ovat näyttäneet ja käyttäneet. Se näyttää hurjalta menolta!

Eniten mietityttää lähinnä tämä, että ihmisiä ei enää tapaa IRL, in real life. Ja miksi tarvitsikaan, kun niitä kivoja naamoja voi selata kotona verkkareissa, ilman meikkiä. Ymmärrän tämän hyvin. koska onhan deittailu hirveän raskasta ja aikaa vievää puuhaa. Mutta toisaalta, eikö se just ole se juttu että lähdetään ulos katselemaan vähän maailmaa ja ihania ihmisiä!

Mutta hälyttävää on se, että jotkut käyttävät Tinderiä, kuin se olisi peli. Niitä itsestään kertomis-tekstejä ei lueta, katsotaan vain nopeasti, että miellyttääkö naama vai ei. Eli niihin ihmisiin ei oikeastaan edes keskitytä, kuin vain pintapuolisesti. Kaikkihan tietävät, että ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa. Tärkeää on myös se, millainen luonne sieltä vaatteiden ja muiden juttujen alta löytyy. Voiko luonne välittyä ruudun toisellekin puolelle, jos selataan vain kuvia, jotka yleensä eivät ole edes kaikkien ihmisten vahvuus. 

Mitä jos pyyhkäiset jonkun aivan upean tyypin sivuun, koska hänen profiilikuvansa nyt vaan ei ollut ihan niin hyvä? Ehkä hieman liian alakantista otettu. 

Ja kuinka usein oikeastaan käy niin, että tapaat ihanan suklaasilmäisen, Gantin vaatteisiin pukeutuvan Janin, joka yhden tapaamisen ja yhden illan jälkeen, ei jaksakaan pitää enää keskustelua yllä. Sillä aikaa kun itse mietit, mikä meni ekoissa treffeissä pieleen, Jani selailee jo Tinderiä uusi nainen mielessä. 

Toinen on tämä klassinen uusi deittailun ilmiö. Tarjonnan runsaus. 

Miksi sitoutua ja keskittyä vain yhteen ihmiseen, kun takataskusta voisi löytyä vielä joku parempi? Miksei vain katsoisi kaikki kortit ja valkkaa sitten parhaimman? Sitten kuitenkin vituttaa, jos vastapuoli toimii samalla systeemillä. 

Eihän sitä ikinä saa rakennettua kunnon suhdetta, jos aina mielessä on se, että jos siellä sittenkin onkin joku parempi. 

Ja oikeasti, kuka jaksaa oikeasti montaa kerralla? Mulle riitti kaksi, ja olin henkisesti jo todella poikki. Joillakin on parhaimmillaan kymmenen eri jutskailukumppania. Miten te teette sen?! Siinähän menee jo nimet ja taustat sekaisin. Nostan hattua, kai olen itse vain tosi laiska.

Tinder ei ole kuitenkaan vain pinnallinen deittisovellus. Läheinen ystäväni löysi nykyisen avomiehensä Tinderistä. Heillä on nykyään kaksi karvaista vauvaakin. Ja hän tuskin on ainoa. On paljon onnellisia rakkaustarinoita, jotka ovat alkaneet nettiyhteyden välityksellä. Eli ei huono! 

Ja oikeasti, jos olet huono lähestymään uusia ihmisiä, niin tottakai on helpompi jutskailla ensin vaikka whatsappin välityksellä ennen oikeaa tapaamista. Sitähän voisi kutsua deittilämmittelyksi. 

Ja jos joku oikeasti kaipaa montaa juttelukaveria elämäänsä, niin mitä pahaa siinä oikeastaan on?

Yksi ystävättäreni ilmaisi asian näin: "Jos yksi ei vastaile viesteihini heti, niin aina on sitten se joku muu kenen kanssa puhua, ei ainakaan ole yksinäinen olo?". 

Mitä mieltä olen siis Tinderistä?

Hauska ja paikoitellen hyödyllinen nettisovellus, jos olet sinkku. Eihän sitä koskaan tiedä mistä sen elämänsä rakkauden löytää. Ja tarvitseeko edes löytää, voihan sitä aina pitää vain hauskaakin. 

Jos olet varattu, älä edes mieti. Jooko.