Kun uusi sohva tuli taloon

Me hankittiin uusi sohva. 

Äitini koulukaveri oli laittanut Facebookiin ilmoituksen, että myyvät vanhan sohvansa pilkkahintaan ensimmäisellä eilmoittautuneelle. No kävipä niin hyvä tuuri, että meille se sitten päätyi. 

Maanantaina sitten purin miehen vanhan sohvan osiin, jotka sitten nostettiin pakun kyytiin ja kiidätettiin lähimmän kierrätyskeskuksen hoteisiin. Sanoimme hyvästit tuolle vanhalle, ruskealle toverille ja suuntasimme Vantaalle noutamaan uutta. 

Kun saimme sohvan koottua tuohon olohuoneen nurkkaan. Outo tunne valtasi meikäläisen. Siinä se nyt oli. Meidän ensimmäinen yhteinen iso huonekalu, siinä olohuoneen kulmassa. Täydellisen sopiva, mahtavasti mätsäävä ja kertakaikkiaan ihana ilmestys. Meidän yhteinen. 

Kysei ei ole vain sisustuselementistä, jota olin kauan kaivannut. Vaan siitä, että tämä on nyt taas vähän enemmän myös minun kotini. 

Kaikki huonekalut tässä kämpässä on joko minun tai hänen. On minun sänkyä, hänen työpöytäänsä, minun mattoani ja hänen telkkarinsa. 

Olen kirjoittanut siitä, kuinka vaikeaa oli tehdä uutta kotia toisen kotiin. Kuinka vaikea on tuntea olonsa kotoisaksi paikassa, jota oli tottunut kutsumaan sen toisen kodiksi. 

Joten ei, tämä sohva ei ole vain kauan kaivattu sisustusobjekti. Tämä on symboli meidän yhteiselle elämälle. 

Sanoin ihan miehellekin, siitä kuinka paljon tämä sohva mulle merkitsee. Mies katsoi siinä vaihessa mua kuin hullua. Että jahas, selvä juttu. 

Tässä me nyt sitten istutaan rinnakkain, meidän uudella täydellisellä sohvalla. Äsken totesi, että tämä on kyllä tosi kiva tämä uusi sohva. Ja meikäläisen olisi vain tehnyt mieli kapsahtaa miehen kaulaan, että niin, se on meidän suhteen symboli!