Kun "hänen" kodistaan, tuli "meidän" koti

Vähän taustoja:
Ennen kuin muutimme Z:n kanssa yhteen, asuin melkein vuoden päivät ihanassa vuokrakaksiossani toisessa kaupungissa missä työpaikkanikin sijaitsi. Sitten päätinkin lähteä opiskelemaan ja oli aika selvää, etten pystyisi opiskelubudjetilla rahoittamaan reilun 700 euron vuokrakämppää plus kaikkia muita hienouksia. 
Joten mies sitten ehdotti, että siirtäisin rojuni hänen luokseen. 
Z:n asunto on 63 neliön omistusasunto, jonne ilomielin sitten osoitteeni siirsin. 

Sitten iskikin pieni kulttuurishokki. Yhtäkkiä paikka, joka oli ollut aina "Z:n asunto jossa vietän puolet ajastani" olikin muuttunut meidän yhteiseksi kodiksi. Yhtäkkiä meikäläisen piti saada mahtumaan omat tavarat toisen nurkkiin. En voinutkaan enää yksin päättää, millaisia lamppuja ja sisustusjuttuja asuntoon hankkisin. Alku oli vähän hankalaa, olo tuntui yhtäkkiä vähän vieraskorealta ja siltä, ettei tämä nyt ole MUN koti. Juurikin siksi, että olin tottunut siihen, että tämä on miehen koti. Tuntui vaikealta levittäytyä ja olla kuin kotonaan. 

Juttelin tästä hetki sitten yhden työkaverini kanssa, jolla oli samanlainen tilanne. Hän oli myös muuttanut miesystävänsä omaan asuntoon. Työkaveri mainitsi itsekin siitä, ettei olo tuntunut kotoisalta vaan lähinnä tungettelevalta. Että olisi ollut helpompi muuttaa uuteen asuntoon yhdessä. 
Miten tuollaiset tunteet yhtäkkiä nousevatkaan pintaan, vaikka olisi ennen ollut kyseisessä asunnossa kuin toisessa kodissaan?

Olen myös huomannut, että rakas avokkini joskus vahingossa puhuu "mun kämpästä", mutta korjaa sen aina kyllä "meidän kämpäksi". En yhtään ihmettele tätäkään. Yhtäkkiä tulee nainen tuhansien Ikea-kassien kanssa valtamaan asuntoa kaikkine meikkipurkkeineen ja vaatekasoineen. Miehellä on varmasti ollut totuteltavaa siinäkin, minulla ainakin olisi ollut...  

Itselläni meni melkein kuukausi, ennen kuin sain edes omat valokuvani laitettua tuonne hyllyille. Sitä ennen edes ajatus omien kamojen asettelemisesta paikoilleen tuntui jotenkin röyhkeältä. Enkä todellakaan halunnut myöskään aiheuttaa ahdistusta miehelle siitä, että vain tulen ja heitän kaikki poikamiesboxin rippeet helvettiin. 
Yritin olla mahdollisimman hienovarainen ja kertoa aina, että hei nyt tein tämmöistä ja hei nyt kokeilin tätä mun mattoa tähän sun sohvapöydän alle, että mitäs olet mieltä. 
Se onkin ollut se juttu, mikä tässä on uskoakseni helpottanut asioita. Mies on itse ollut ihan mahtava tämän asian suhteen. Hän on ottanut kaiken tosi lungisti. Viime viikolla keräsin rohkeutta ja kysyin, josko voisin hommata uuden yöpöydän. Hän vain totesi, että senkus hankit, tuosta vanhasta olisikin jo hyvä päästä eroon. 

Siksi ehkä tykkään eniten meidän asunnon keittiöstä. Se on juuri remontoitu, ja olin jo kuvioissa sen tapahtuessa. Olen päässyt itsekin sisustelemaan sitä oman maun mukaiseksi ja se tuntuu jotenkin hirveän kotoisalta. 
Toisaalta, nyt kun tässä on jo kolmisen kuukautta yhteiseloa takana, tämmöisiä ongelmia ei juurikaan ole. Olen saanut rauhassa levitellä kynttilöitä pitkin ja poikin sekä laitella joulujuttuja esille. Mies on vain ollut tyytyväinen, kun ei itse tarvitse sitä tehdä. Ollaan superhyvä tiimi ilmeisesti! Nykyään tuntuu jo ihan siltä, että tulee kotiin. Se on ihana tunne!