Joulu, meillä vai teillä?

Joulu alkaa jo pikkuhiljaa koputella ovella ja on aika jokavuotisen dilemman. 

Missä vietämme tänä vuonna joulun?

Viime vuosi meni tosi nappiin. Käytiin aamupuurot ja kummankin perhe läpi ja saatiinpa vielä kaksinkeskeistä aikaa piparien keskellä. Loistohomma.
Ajattelinpa siis, että piece of cake. Tämä vuosi menisi samalla mallilla. 
Vaan eihän se nyt taas ihan niin menekään... 

Itse olen oikea jouluhössöttäjä ja rakastan tätä aikaa, kun joululaulut soivat ja kaupat tulvivat hilepalloja. Kohta voi taas ostaa pakasteen täyteen piparitaikinaa ja niin, ei unohdeta niitä pikkujouluja! 
Jotenka jouluaaton etukäteisvalmistelut on aloitettu. Tänä vuonna ne tuntuvat vain aiheuttavan tavallista enemmän stressiä. 

Oman haasteensa ainakin itselle tuo sen, että olen töissä 6:30-12:30. Pikkujuttu? Ei minulle. Olen jo nyt vedet silmissä, kun kuvittelen niiden viimeisien mattimyöhäisten joulukiiruhtamiset kaupan kassalle. Oma perhe samaan aikaan syö sitä hemmetin puuroa ja soittaa Jouluyö, juhlayötä. Ja minä sitten joudun kököttämään hiljaisessa kaupassa...

No, tämän työntekemisen vuoksi menee koko päivä sitten aikalailla kiireellä. Ja ihan omasta valinnasta. Suunnitelmissa on syödä miehen perheen luona, mutta haluan myös ehdottomasti oman perheeni tykö. Unohtamatta sitä kahdenkeskeistä aikaa. 
Yritäppä siinä sitten sovittaa kahden eri perheen aikataulu yhteen ja temppuilla itse ilman stressiä tai kiirettä. 
Ja ei, vaihtoehtona ei ole että ollaan vaan jommassa kummassa paikassa. Ehei, haluan keretä joka paikkaan. Haluan nähdä kaikki tärketä ihmiset saman päivän aikana. Ihan itse siis aiheutan nyt tässä ennenaikaisia harmaita hiuksia. 

On itsestään selvää, että joulu vietetään kumppanin kanssa yhdessä, ainakin minulle. Varsinkin, kun perheemme asuvat samalla paikkakunnalla. Onneksi! Tasapuolisuuden nimissä kummankin perhe kuuluu osaksi meidän joulua.
Olen jouluihminen ja joulu on mulle todella tärkeä juhla! Ei niinkään uskonnollisessa mielessä, vaan se symboloi rauhaa ja yhdessäoloa. Siksi tuntuu inhottavalta jo nyt stressata itse aattoa ja sitä voinko viettää kaikkien rakkaiden ihmisten kanssa aikaa! Ei kai tässä auta muu, kuin kylmäpäinen järkkääminen, olen vaan vähän onneton sellaisessa... 

Miten teillä vietetään joulut? Yhdessä vai erikseen? Vuorovuodet vai joka vuotensa kaikki sukulaiset läpi? Kommenttiboxi on auki!

Miehen suusta, lyhyesti ja ytimekkäästi

 Sain tuon paremman puoliskon vastailemaan pariin parisuhdekysymykseen. Tässä lyhyesti meidän suhteesta, miehen suusta:

Miten tapasitte? 
- Me tavattiin paikallisen yökerhon baaritiskin äärellä.

Miten vietätte aikaa yhdessä?
- Tekemällä ruokaa ja hieromalla Noran jalkoja. 

Miten kumppanisi laiskottelee?
- Nora laiskottelee makaamalla sovalla ja katselemalla Modern Family:ä tai RuPauls Draq Race-realitysarjaa. 

Mitkä asiat saavat kumppanisi hermostumaan?
- NÄLKÄ. Jos en huomioi Noraa tarpeeksi. 
Itse hermostun, kun Nora hermostuu jostain tyhmästä tai lapsellisesta asiasta.  

Onko teillä samanlainen maku?
- Aika pitkälti kyllä. Paitsi kauhu-elokuvat, niistä Nora ei tykkää. 

Mikä on kumppanin ärsyttävin tapa?
- Nora jättää kaiken levälleen, varsinkin vaatteita. Ja ottaa joka kerta uuden lasin, kun haluaa juoda. 

Mistä riitelette?
- Yleensä jostain pienistä ja turhista asioista, ei mitään sen vaarallisempaa. 

Mökötys vai huutaminen?
- Minä mökötän, Nora huutaa. 

Mitkä asiat tekevät kumppanisi onnelliseksi? 
- Pienet yllätykset ja mies keittiössä. Plus se jalkahieronta. 

Onko kumppanisi mustasukkainen? Oletko sinä?
- Me ei olla kumpikaan kovinkaan mustasukkaisia.  

Hulluinta, mitä olette tehneet yhdessä?
- Se kun kierrettiin Etelä-Irlantia reippureissaamalla. 

Mikä on suhteessanne parasta? 
- Tykätään toisistamme ja tykkäämme olla myös toistemme kanssa, mutta kumpikin saa viettää aikaa myös omien kavereidensa kanssa kun siltä tuntuu. 

Hyvä paha raha

Raha on suomalaisten parien yleisin riidanaihe jos on tilastoja uskominen. Yleensä riidellään, kun rahaa ei ole tarpeeksi, mutta myös rahankäyttötavat saattavat aiheuttaa kränää. Jotenkin itseäni välillä kummastuttaa ihmisten suhtautuminen rahaan ja omaan talouteen. Olen kuullut kaikenlaisia tarinoita pariskuntien rahan käytöstä, jotkut ovat samanlaisia kuin omat ja jotkut lähinnä hämmästyttävät. 

Toissa kesänä puhuimme tyttöjen kanssa Kreetan reissulla siitä, miten rahat jakautuvat esimerksiksi avioliitossa. Vai jakautuvatko lainkaan. Monet ovat usein sitä mieltä, että on minun tai sinun rahat. Joskus puhutaan myös meidän rahoista, mutta harvemmin rahat ovat yhteisiä. 

Olin itse vakaasti sitä mieltä, että viimeistään naimisissa ollessa, kaikki jaetaan. Myös tilit. Otettiin rahankäyttö sitten puheeksi myös miehen kanssa. Hän totesi siltä seisomalta, että vaikka joskus soutaisimme avioliiton satamaan, olisi kummallakin omat tulot ja omat tilit. Pöyristyin tästä. Miten niin?! Eikö muka yhdessä elettäessä rahatkin olisi yhteisiä! 

Aika nopeasti se mieli on muuttunut. Nykyään olen sitä mieltä, että omat rahat on hyvä olla. Voit tehdä omilla tuloillasi mitä haluat. Yhteisen tilin kautta sitä joutuisi mahdollisesti perustelemaan niitä hetken mielijohteesta ostettuja sadan euron kenkiä... 

Raha-asiat on vähän vaikea juttu parisuhteessa. Kummallakin on omanlainensa käsitys siitä, miten rahoja pyöritetään, mihin niitä käytetään ja laitetaanko säästöön. 

Kun muutimme yhteen, piti tehdä jonkinlainen plääni, kuka maksaa mitäkin ja milloin. Arki on huomattavasti helpompaa, kun on sovittu, miten asiat hoidetaan. 

Podin ja poden aika-ajoin edelleen ikävää fiilistä raha-asioista. Nyt kun opiskelen on selvää, ettei kaikki mene ihan tasan. Se joskus harmittaa. Myös se, että tulot romahtivat opiskelun vuoksi, oli aika iso kolaus meikäläiselle. Olin kuitenkin psytynyt elämään aika makoisaa elämää töissä ollessani. Mutta pitäisi vain oppia olemaan stressaamatta raha-asioista, ne ovat kuitenkin loppujen lopuksi ihan hyvällä pohjalla. Mies ei myöskään ole ottanut pulttia siitä, että meikäläisen taloudellinen panostus ei ole ehkä ihan korkeimmasta päästä nyt. Mutta eletään niin, että mä panostan kouluun nyt ja tasoitan puntit sitten, kun olen taas kunnolla työelämässä. 

Meillä on myös onneksi miehen kanssa aika samanlainen käsitys rahasta ja sen käytöstä. Yhteiset menot maksetaan luonnollisesti puoliksi, omat laskut ja menot maksetaan itse. Kauppareissut hoituu "jos mä maksan nyt niin sä voit maksaa ensi kerralla"- meiningillä. Me ei jaeta ostoksia sinun ja minun ruokiin tai nillitetä senteistä. Se on hyvä. Mies vitsailikin, että ruuan suhteen meillä on eräänlainen "yhteinen lompakko". Ei ole myöskään tarvetta seurata kuukausittain, kumpi maksoi enemmän tai ei maksanut niin paljoa. Luotamme siihen, että tasaisesti mennään. 

 

Joka tapauksessa, me ei rahasta riidellän, korkeintaan stressataan (kun minä stressaan). Ja niin sen pitääkin olla. Tietenkin, meidän tilanne poikkeaa paljon esimerkiksi lapsiperheen tilanteesta. Siihen en osaa samaistua. Katsotaan sitä sitten tulevaisuudessa. 

Rahasta riitely ei ole kuitenkaan vain lapsiperheiden arkea, sitä tapahtuu meidän nuorempienkin parien piirissä. Fakta juttu. Mutta riidanaiheetkin lähtevät aikalailla asenteesta. Raha voi olla riidanaihe, jos siitä sellaisen tekee. Älkää tehkö. 

Omaa suhtautumista rahaan ja rahankäyttöön kannattaa miettiä siinä vaiheessa, kun yhteisen katon alle muuttaa. Avoimuus on kaiken a ja o. 

Ikä on vain numeroita

Muistan baarissa hämmennyksestä nouseet kulmakarvat, kun mies ja toverinsa tulivat jutustelemaan tiskille kanssani. Olin silloin 18. Mies 25. 

Muistan kun vihdoin kerroin vanhemmilleni, että tapailen jotakuta. He kyselivät kaikenlaista. Jostain syystä vähän jopa pelotti kertoa, että juu meillä on seitsemän vuotta ikäeroa. Mutta he eivät siihen takertuneet. Vanhemmillani on 9 vuotta ikäeroa itsellään. 

Minulle oli ensin vaikea suhtautua tähän. Suhteemme alussa puhuimme asiasta paljoin. Ei siksi, että se nyt olisi ollut niin iso asia. Siksi, että olin alle kaksikymppinen. Koin ikäkriisiä (kyllä, se on luitte oikein). Tuntui, etten sopeutuisi esimerkiksi rakkaani ystäväpiiriin. Että he pitäisivä minua ihan lapsena vielä. Pelkäsin, mitä miehen perhe ajattelisi minusta. Olin kuitenkin vasta lopettelemassa lukiota. Häpesin jostain syystä nuorta ikääni. Ihan syyttä suotta, miksi nuori ikä olisi muka huono asia?!

Totuushan on, että seitsemän vuotta ei ole paljon. Tärkeintä on se, että olemme samalla taajudella toistemme kanssa. Ja sovimme hyvin yhteen juuri siksi. 

Muutin aika nopeasti pois vanhempieni luota, tuli tarve itsenäistyä. Ja vuodessa ehti tapahtua paljon henkistä kasvua. Täytin kesällä kaksikymmentä ja se myös helpotti huomattavasti asioita. 

Huomasin kyllä pian seurustelun aloitettua, että iällä ei ole väliä. Se on vain numeroita. Se ei kerro mitään siitä, kuinka kypsä tai kypsymätön ihminen on. Ja onko tuollakaan oikeasti mitään väliä. Miehen ystävät ovat hyväksyneet minut joukkoonsa. Olen löytänyt hänen kauttaan uusia ihmisiä elämääni, iästä viis. 

Olen nykyään paljon itsevarmempi asian kanssa. En koskaan ollutkaan niin hirveän epävarma, mutta tottakai tällaiset asiat mieityttivät. Nuorena ikäero voi tuntua suuremmalta, kuin mitä se oikeasti on. 

Mutta olen aina ollut vähän vanhempiin päin, hahaa! Silloin 15-kesäisenä seurustelin kolme vuotta vanhemman kanssa, oli se vain niin siistiä silloin... Nykyään lähinnä naurattaa koko asia. 

Iästä ei pidä tehdä numeroa. Tärkein asia on se, että kummankin maailmat kohtaavaat. Että ollaan samalla aaltopituudella. 

Se että olen nuori, on etuoikeus. Meikäläisellä ei ole vielä mikään kiire mihinkään. Kerkeän vielä ajattelemaan, mitä haluan elämässäni tehdä. Enkä koe tarvetta painostaa kumppaniani mihinkään sitovampaan, kun biologinen kellokaan ei tuossa niin järin nopeasti tikittele vielä... :D

Olen myös vitsaillut, että hei! Ainakaan mieheni ei tarvitse koskaan vaihtaa minua nuorempaan versioon, kun olemme vanhempia!  

Sänkypuuhia

Oikeassa parisuhteessa ei nukuta lusikassa. Ei halailla, ei olla sylikkäin. Nukutaan sängyn eri reunoissa niin, että jää kunnon hajurako väliin.

Oikeassa parisuhteessa ei mennä nukkumaan yhtä aikaa. Pariskunnalla on omat iltarutiininsa. 

Oikeassa parisuhteessa ei nukuta yhteisen peiton alla, vaan kummallakin on oma täkki ja tyyny. Joskus jopa ihan oma sänkykin. 

Jep, me ei taideta elää oikeassa parisuhteessa, jos on näitä väittämiä uskominen. Elokuvien aamuiset kohtaukset, missä lemmenpari herää toistensa syleilystä, on harhakuvaa...

Tämä on mielestäni kyynikoiden puhetta. Juu, tietynlainen yksityisyys on ihan kiva. Mutta onko se nyt sitten oikeaa parisuhdetta, missä rakkautta ei osoiteta sängyssä (ellei sitten ihan villiinnytä, kerran viikossa tai kahdessa). Facebookissa seilaili yhdessä vaiheessa kuva selät vastakkain nukkuvasta parista. Kuvassa luki, että oikeat parit eivät nuku lusikassa. Kaikki jotka eivät tätä usko, elävät jossain pilvilinnakuvitelmissa. 

PÖH! 

Näytin tämän kuvan myös tuolle paremmalle puoliskolle, jonka kanssa keskusteltiin asiasta. Oltiin kumpikin sitä mieltä, että me nukutaan kyllä selät vastakkain, mutta ihan samalla tavalla kudlaillaan toisemme uneen. Molempi parempi. 

Toisaalta silloin kun nukutaan seläkkäin, niin ollaan ihan kiinni toisissamme, heh. Onpas ällösöpöä, nyt kun sen tänne kirjoitti. 

Ehkä me eletään jonkinlaisessa epäterveellisessä symbioosisuhteessa...

Me ollaan siinä mielessä ehkä sitten "harvinainen" pari, että me nukutaan kyllä mielellämme saman peiton alla. Kun peitto on tarpeeksi iso, niin sieltä löytyy tilaa kummankin omalle tilallekin. 

Me myös mennään yleensä samaan aikaan nukkumaan. Poikkeuksia on viikonloppumenot, mutta arkisin melkein poikkeuksetta painetaan pää tyynyyn yhtä aikaa. 

Ja kyllä, me myös halitaan. Halaillaan sen jälkeen kun ollaan sammutettu valo ja halaillaan aamulla ensimmäisen herätyksen jälkeen. Päivä lähtee paremmin käyntiin kun saa torkuttaa sen puolisen tuntia oman rakkaan kainalossa. Kokeilkaapa! 

Ehkä me sitten eletään vielä sitä ihanaa aikaa, kun on vielä kiva olla lähekkäin. Toisaalta onpa aika surullista, jos se vaihe muka kuolee kokonaan pois. Itsehän sitä loppupeleissä ylläpidetään. Joten pistäkääpä menemään ja hypätkää sinne kumppanin peiton alle halailemaan ennen aamukiireitä. Läheisyys auttaa jaksamaan paremmin näitä harmaita päiviä. 

Olisitko elämäni viimeinen rakkaus?

Naistenlehdissä, kirjoissa ja elokuvissa puhutaan "siitä oikeasta". Se oikea on ihminen, joka on täydellinen toinen puolesi. Ihminen, jonka tarkoitus on olla vain sinun kanssasi, ei kenenkään muun. Netissä pyöri joskus hauska juttu siitä, kuinka syntyessään ihmisen sydän on vain puolikas, jonka sitten toinen puolikas täyttää. Heh, kliseistä runoiluahan tuo on. 

Suurella osalla ihmisistä on jonkinlainen käsitys sielunkumppanuudesta. Jotkut pitävät sitä ihan höpönlöpönä, pelkkänä urbaanina legendana, mutta jotkut uskovat siihen, että jokaiselle löytyy maailmasta "se oikea". Oma käsitykseni kuuluu juurikin tähän hömppään, jossa uskotaan tosi rakkauteen ja siihen yhteen ainoaan ja prinsseihin valkoisine ratsuineen(?). 

Uskon, että jokaiselle on se yksi ja ainoa, ainutkertainen tuolla jossain. Mutta sen lisäksi ihmiselle on on monta sopivaa. 

Kaikki eivät elämänsä aikana löydä sielunkumppaniaan, mutta se ei estä löytämästä rakkautta elämäänsä. 

Aika hyvän teoria! Kenenkään ei tarvitse murehtia sitä, ettei löytäisi rakkautta. Mutta toivoakin on siinä mielessä, että joku voi sen sielunkumppaninsa löytää elää "täydellisen" elämän parisuhteen kannalta. 

No olenko löytänyt itse oman sielunkumppanini?

Voisin jopa uskoakin niin. Sen verran pysäyttävä kokemus oli, kun tuo yksi miekkonen elämääni käveli. Sitä tunnetta on vaikea selittää ulkopuoliselle, kun te ette meikäläisen päähän pääse. Tunne heijastuu lähinnä vertailuna siihen, mitä joskus olen ollut ja millainen olen joskus ollut. Ihan huithapeli, jos näin voin sanoa. Siksikin uskon siihen, että tuo on elämäni rakkaus. En yksinkertaisesti näe itseäni enää kenenkään muun kanssa. 

Tietenkin, asiat voivat muuttua. Katsotaan onko tilanne sama kymmenen vuoden päästä. Toivottavasti on. 

Se mihin joskus törmää on käsitys siitä, ettei näin nuorena vielä tiedä siitä, mitä se oikea rakkaus ja parisuhde on. Puhumattakaan siitä, että tietäisin muka löytäneeni sielunkumppanini. Mutta hei, jotkut löytätävt toisensa jo aikaisemmin ja nuorempana. Miksei nuorena voisikaan löytää elämänsä rakkautta? 

Rakkaus ei katso ikää. 

Puhumisen jalo (vaikea) taito

Naisilla on joskus aika erikoinen tapa ajatella, että miehet muka osaisivat lukea ajatuksia. Ja sitten maristaan, kun ei ne tajua mistään mitään. 

Stereotyyppistä? Nojuu, mutta voin avoimin mielin nostaa käteni ylös ja todeta, että itse sorrun tähän aika usein joskus. 

Pahoitan mielen ihan hirveän helposti, jos mies ei tajua pikku vinkeistäni, että mitä haluan tai mitä kaipaan. Silloin yleensä marttyyrimaisesti sulkeudun omiin oloihin. Ja kun mies kysyy, että onko kaikki hyvin kulta, niin vastaan vain kyllä. Kylmästi ja etäisesti. Eikä se silloinkaan vielä tajua, mitä haen takaa. Sitten itkuisena makaan peiton alla pimeässä huoneessa ja suren itsekseni, että onko tämä nyt sitä mitä haluan, kun ei se tajua mua koskaan. 

Mitä muuta tuohon nyt voi sanoa kuin, ei luoja soikoon? 

Ei, miehet eivät valitettavasti osaa lukea ajatuksia. Täytyy siis luottaa vanhaan kunnon kommunikointiin. Täytyy puhua!

Kuinka monta kertaa sitä aina toitotetaan, että puhukaa, puhukaa ja puhukaa. Puhukaa ongelmista, haluistanne ja toiveistanne parisuhteessa. 

Kuinka monet kinat ja riidatkin olisi voitu välttää, jos sitä vain osattaisiin puhua ja kertoa mitä halutaan. Marisemin ja kitiseminen on ihan turhaa. Pitää vain avata suu. 

Mutta herranjesta, se on vaikeaa! Esimerkiksi:

Halusin kertoa rakkaalleni mitkä kaksi asiaa haluaisin muuttaa suhteessamme. Kyse ei ollut mistään isosta asiasta, ei todellakaan. Ihan pikkujuttuja. 

Ja minä ahdistuin. Ahdistuin ajatuksesta, että pyytäisin jotain ihmiseltä, kenen kanssa haluan jakaa elämäni. Ahdisti puhua niin paljon, etten meinannut unta saada. 

Mitä jos se suuttuu? Mitä jos saamme vain riidan aikaiseksi? Mitä jos se ei ymmärrä, mitä ajan takaa? 

Sitten hermostuksissani, möläytin vain asiat hellän hetken päätteeksi. 

Ja ei hän suuttunut, emmekä riidelleet. Hän sanoi, hyvä kun kerroit. Muutetaan asioita. 

That's it. 

Me ollaan oltu vasta se kaksi vuotta kohta yhdessä, silti en osaa aina kertoa, että mitä haluan suhteeltamme. Mielummin haudon kaikkea omassa päässäni, mikä nyt ei todellakaan ole terveellistä. Koska kyllä se jossain vaiheessa tajuaa... 

Mikä siinä on, että se kommunikointi on niin vaikeaa? 

Ja tiedän, että tämä ei ole vain nuorten parien ongelma. Ei niissä pitkäänkään kestäneissä parisuhteissa ja avioliitoissa osata kertoa mitä halutaan suhteelta. Yksi yleisimmistä avioerojen syistä Suomessa on juurikin kommunikaatiovaikeudet, jos Googleen on luottamista. Miettikää nyt, ihmiset jopa eroavat, koska eivät osaa puhua! 

Toisen kanssa pitää ja kuuluu puhua omista tunteista ja omista toiveista. 

Koska ei se mies edelleenkään niitä ajatuksia lue. Ja kaikella rakkaudella, joskus miesten aivot muistuttavatkin lähinnä putkea. Ei ne ymmärrä vihjailua, harmi vain. Olisihan se elämä liian helppoa niin...

Boyfriend's like a dad, just like a dad...

Eilen vietettiin isänpäivää, jolloin tietenkin perinteisesti juhlistetaan omaa isiä, faijoja, pappoja ja muita vastaavia. Itse hellin omaa isääni lahjomalla suklaarasialla sekä viiniharvinaisuudella, joka onneksi ilahdutti juuri niinkuin toivoinkin. 

Isänpäivä inspiroikin sitten tämän postauksen aiheen. 

On urbaani legenda, että nainen etsii kumppanikseen isänsä kaltaista miestä, niin hyvässä kuin pahassakin. Näin olen ainakin kuullut. 

Tähän en ole uskonut tippaakaan. Entisillä heiloillani ei ole mitään samaa isäni kanssa. Ei sitten yhtikäs mitään. 

Kunnes tapasin Z:n. 

No, ensimmäinen ajatukseni tavatessamme ei kyllä ollut, että "voi, tuohan on kuin isäni!". Se voisi olla aikalailla tunnelmantappaja siinä vaiheessa. 

Ellei ole sitten jonkin sortin daddy issues- ongelmia. 

Ehei, ensimmäiset ajatukset tavatessamme ovat olleet kaukana isästä... 

Mutta ajan kuluessa olen kiinnittänyt huomiota tähän seikkaan. Lähinnä siksi, että olen nähnyt nämä kaksi minulle rakasta miestä samassa tilassa useaan otteeseen, sekä oppinut tuntemaan Z:tä yhä paremmin ja paremmin. Nyt olenkin laittanut merkille, että ei perhana, onhan niissä samoja piirteitä... 

He ovat kumpikin kohteliaita. He kumpikin auttavat läheisiään aina kiperän paikan tullen, he ovat hyvin huolehtivaisia. He kumpikin osaavat olla tietyissä asioissa jääräpäisiä ja jakavat mielellään osaamistaan muille. Olen kuullut heiltä samoja lauseita niin rahan lainaamisesta kuin muustakin. He ovat kumpikin omistautuneita työlleen, mutta antavat aikaa myös perheelle. 

Perhe on tärkeä kummallekin.. 

Ja tietenkin, he kumpikin pitävät minua prinsessana ja kohtelevat kuin kukkaa kämmenellä. Sehän on tietty tärkeintä, heh. 

Joten etsiikö nainen alitajuisesti isäänsä muistuttavaa miestä? Onko tämä syy siihen, miksi edelliset suhteet eivät toimineet?

Ehkä ja en osaa sanoa. Tämä ei ole kuitenkaan mikään psykologisesti todistettu juttu. Lähinnä vain hauska sanonta. Lapsena olen saanut isältäni miehen mallin, ja koska oma suhteeni isääni on ollut aina hyvä, ehkä olen vain halunnut itselleni kumppanin, jolla on samoja piirteitä. Tämä voi olla alitajuista tai ei. Mutta hauska juttu kuitenkin. 

Miettikääpä omia suhteitanne, ovatko miehenne samanalaisia kuin isäukkonne? 

Ovatko exänne olleet isienne vastakohtia? Vai onko tämä väite ihan huuhaata? 

Parisuhdetta ei voi kuitenkaan perustella isäsuhteella. Parisuhde toimii, kun kemiat kohtaavat oikealla tavalla, oli mies sitten kuin isäsi tai ei. 

Tavallinen keskiviikkoilta

Saavun bussilla kotipaikkakunnallemme. Jään keskustassa pois, sillä aion vihdoin palauttaa kuukauden myöhässä olevat kirjat kirjastoon. Yritän soittaa miehelle, mutta se ei vastaa. Todennäköisesti tekee pidempää päivää tänään. 
Saan myöhästymismaksut maksettua. Yritän löytää sisustuskirjoja, mutta löydän vain muutaman. Päädyn psykologia-hyllylle ja nappaan kaksi parisuhde-kirjaa. Olen tämän blogin myötä kiinnostunut tavallista enemmän parisuhdeasioista.

Lähden kävelemään kotiin. Talomme edessä nököttää jo miehen auto. Miksei se ole vastannut soittooni, vaikka on jo kotona? Kauanko se on jo kerennyt olla kotona? 
Heilautan oven auki ja riisun ulkovaatteet. Kylppärissä virtaa vesi. 
- Moi, huudan.
- Moi kulta. 

Ilokseni posti on tuonut mukanaan pari lempilehteäni. Oleskelen keittiössä ja mies huutelee jotain kylppärin ovelta. Menen siihen juttelemaan. Pitäisi alkaa tehdä ruokaa ja käydä kaupassa.
- Mennään yhdessä, en mä osaa ostaa oikeita juttuja muuten. 
Ehdotan, että kirjoitan kauppalistan. 
- Eikun mennään yhdessä. 
Ja niin menemme. Kävellään tien yli käsi kädessä. Vitsailemme kassajonossa, tönimme toisiamme. 
Minä kannan vessapaperit, mies kantaa ostokset. Ja taas kuljemme käsi kädessä. 

On miehen kokkausvuoro, mikä tarkoittaa pekonilihapullia. Istun baaripöydän ääreen ja alan selailla lehtiä. Jutellaan niitä näitä, niinkuin aina. Sovitaan kokkausroolit, minä teen kastikkeen. Niinkuin aina. 
- Syödäänkö me milloin, mulla on lääkäriaika 18:20, totean. 
Tulee epäselvyyttä, syömmekö ennen vai jälkeen lääkärin. Miehellä on kauhea nälkä ja sanoo, että voisi itse syödä jo sen lääkärin aikana jos menen yksin lääkäriin. Kysyn kyytiä sinne ja tarjoudun kävelemään takaisin. Olen salaa pahoilla mielin siitä, ettemme söisi yhdessä. 

- No sulla ei varmaan mene kauan, ehkä mä jään odottamaan. Sovimme, että teemme ruuan loppuun meikäläisen lääkärikäynnin jälkeen. Mies lupautuu odottamaan autossa. Sanon, että hän voi odottaa ihan sisälläkin. 
- No mulla on netti käynnykässä, voin odottaa autossakin. 

Lähdemme ajamaan Terveystalolle. Mies jää autoon, sanon että ei kestä kuin varmaan 10 minuuttia. 
20 minuutin päästä olen takaisin autolla. Pahoittelen ja tiedän, että mies on nälkäinen. 

Tulemme kotiin ja mies heittäytyy sohvalle siksi aikaa, kun itse teen kastikkeen lihapullille. Pilkon sipulia ja alan niiskuttaa.
- Kulta, onko kaikki hyvin? 
- Ei ole, vastaan. 
Mies ryntää keittiöön, jossa pyyhin kirveleviä silmiä. 
- Kulta mikä on? Mä luulin että sä leikkasit taas sormeen! Jäämme halailemaan toisiamme ja heitän jotain kuivaa sipulivitsiä. 
Syömme yhdessä ja olen hirveän tyytyväinen. Juttelemme sisustuksesta ja tulevasta viikonlopusta. 

Nyt tässä istutaan kumpikin sohvalla. Mies puuhailee NHL:n kimpussa, minä päivittelen blogeja. Aion kohta tarttua toiseen parisuhdekirjaan. Ja ehkä juoda kupin teetä. 
Aion myös siivota keittiön ja toivoa, että palkkioksi siitä saisin jalkahieronnan. Aina kannattaa yrittää. 

Ihanaa keskiviikkoa!

Kun meillä riidellään

Niinkuin jo edellisessä postauksessakin mainitsin, pariuhde ei ole pelkkää onnellista höttöä ja kielisuudelmia pimeässä. 
Joskus hakataan päätä seinään ja kiukutellaan, kuin pikkulapset. 

Omassa lapsuudenkodissani oli okei näyttää omat tunteensa. Meillä on rakastettu ja huudettu. Vanhemmat riitelivät harvoin niin, että me lapset olisimme sen huomanneet. Silloin riideltiin kovaa. Mutta vastapainoksi näytettiin ja kerrottiin, kuinka paljon tykätään. 
Olen omaksunut tämän mallin itsekin. Kun vituttaa, niin annan sen näkyä. Mutta näytän myös sen, että rakastan. 
Olen itse supertemperamenttinen luonne. Tämä näkyy siinä että saatan mennä nollasta sataan, ihan tuosta vain. Mutta vastapainoksi rauhoitun myös todella nopeasti. En osaa olla pitkävihainen tai mököttää. 

Ensimmäiseen vuoteen, me ei riidelty lähes ollenkaan, vaikka vietimme jo tuolloin todella tiivisti aikaa toistemme kanssa. Lähdettiin puolen vuoden seurustelun jälkeen kymmeneksi päiväksi reppureissaamaan Irlantiin. Tuolloinkin taisimme vain yhtenä iltana vähän tiuskaista toisillemme. 
Vuoden jälkeen meillä oli pidempi kausi, jolloin tuli riitaa mistä milloinkin. Joskus ne olivat isoja juttuja, joskus pieniä. Mutta haastoimme toisiamme lähes koko ajan. Välillä tuli sellainenkin olo, että onkohan tässä mitään järkeä. 
Itse ahdistuin aina ihan hirveästi. Ahdistun siitä, jos joku on minulle vihainen. Ahdistun siitä, jos ei pystytä puhumaan asioista. Se ehkä pahensi aina riitojamme. Olen todella herkkä, otan helposti itseeni. 
Rakas toinen puoliskoni on hyvin suorasanainen, mitä nyt arvostan paljon. Suorat sanat ja herkkyys eivät vain oikein aina kulje käsi kädessä. 

Nykyään en enää ahdistu riitelystä. Päinvastoin, koen että se on tärkeää aina silloin tällöin puhdistaa ilmaa kunnolla. Nykyään kun tuntee kumppania jo enemmän, tietää miten hän reagoi asioihin. Olen mennyt itseeni ja koittanut parantaa myös omaa tapaani käsitellä vaikeita asioita. 
Puhuminen on yksi asia. Asioista puhutaan aina niin kauan, että ne käyty kokonaan läpi. Ikävistäkin asioista täytyy pystyä puhumaan. Keskinäinen kommunikointimme on parantunut, mutta sen eteen täytyy tehdä töitä myös tulevaisuudessa. 

Uskon että parisuhteessa on kausia. On hyviä kausia, jolloin asiat menevät putkeen ja eletään harmoonista yhteiseloa. Sitten on kausia, jolloin taas koetellaan toista ja setvitään asioita. Ihmiset ja parisuhde kuitenkin kehittyvät jatkuvasti, siksi on tärkeää myös kehittää riitelyä. Tasainen parisuhde vaatii hyvät ja huonot aikansa. 

Mistä ja milloin me sitten riidellään?

Lähinnä silloin kun olemme kumpikin väsyneitä ja nälkäisiä. Olen itse varsinkin nälkäkiukkuuja. Mies taas ei aina jaksa meikäläisen raivokohtauksia (ihan ymmärrettävästi). Myönnän kyllä, että suurin ongelma olen minä, heh. Osaan olla joskus vaikea ja ikävä, puran vähän liian helposti omaa paha oloa rakkaimpaani. 
Kumppanini taas on perusluonteeltaan tasapainoinen ja tyyni. Mutta kun hän suuttuu, hän myös suuttuu kunnolla. Lepyttelyyn voi mennä paljonkin aikaa. Mutta niinhän ne sanovat, että vastakohdat täydentävät toisiaan, eikö vain? Niin se kai on riitelyssäkin.

Tärkeintä on, että riidat sovitaan aina ja mielellään ennen nukkumaanmenoa. Oma hyvä puoleni on se, että olen kova tyttö sovittelemaan. Harvemmin ollaan menty kiukkuisina nukkumaan. Ja hyvä niin. 
Riitely ei saa kuitenkaan muodostua ongelmaksi suhteessa. On hälyttävää jos kränää tulee ihan jokaisesta pienestä asiasta. Siinä vaiheessa on peiliin katsomisen ja keskustelun paikka. 

Sellaista tänään, ihanaa marraskuun alkua kaikille! 

Viikonlopputreffit

Suhteet arkistuu, honeymoon-vaihe ei jatku ikuisesti. Se on karu totuus. 

Toisen boxereita saa keräillä lattialta (sama pätee tasapuolisuuden nimissä myös meikäläisen alusvaatteisiin), yhteiseksi tekemiseksi muodostuu lähinnä tiskivuoren valloitus ja kumpikin osapuoli viettää paljon aikaa omien juttujensa parissa (NHL, bloggaus, kaverit... You name it).

Arki ei aina ole niin ruusuilla tanssimista ja helliä sanoja. Aikaa ei aina riitä toiselle. 

Tietenkin verrattuna esimerkiksi meidän suhdetta pariskuntaan, jolta löytyy myös pikkuisia ihmisiä sieltä kotoa, meillä on paljon aikaa toisillemme. Meillä ei ole edes lemmikkiä, joka veisi huomiota. Meillä on vain toisemme. 

Arkeen kuuluvat myös hellyys ja rakkaus. Kiireen keskeltä löytyy aina aikaa sanoa, että rakastan sinua. Siltikin joskus tulee hetkiä, kun pitää päästä tuulettumaan, ihan pariskuntana. Sen kuherruskauden voi aina saada takaisin. 

Me tykätään käydä kumpikin ulkona syömässä ja elokuvissa, nykyään sitä tulee tehtyä harvemmin kuin silloin alkuaikoina. Mutta yritetään noin kerran kuukaudessa pyhittää yksi päivä kokonaan toisillemme ja sitä kutsutaan deitti-illaksi. 

Tällä kertaa varattiinkin sitten ihan Business Class- huone Radisson Blu Royal-hotellista. Lähdettiin jo suhteellisen ajoissa Helsinkiin. Nautittiin ensin lasilliset hotellin baarissa, sitten suunnattiin italialaiseen ravintolaan illalliselle. Nami!

Illemmalla käytiin katsastamassa uusin Bond-leffa, joka oli oikein viihdyttävä. Leffan jälkeen suunnattiin vielä yksille hotellin baariin, ja huoneeseen mennessä napattiin skumppapullo mukaan. Kerrankos sitä vähän nautiskelee kuoharia vaahtokylvyssä...

Ovatko deitti-illat sitten pelkkää ihanaa rakkaudenhumua ja myöhäis-illan syvällisiä keskusteluja suhteen syvimmistä saloista?

Vastaus tuohon on, harvemmin. 

Ovatko ne silti tarpeellisia?

Ovat. Ovat. Ovat.  

Juttuhan on se, että deitti-illat eivät ole suhteen käänteentekeviä momentteja, jolloin toisen löytää uudelleen, vaikka poikkeuksiakin on.

Mitä treffi-illat sitten ovat? Meidän suhteelle nämä illat tarkoittavat sitä, että keskitymme toisiimme. Teemme yhdessä jotain hauskaa, mistä kumpikin pitää. Keskustelemme arkisista asioista niin, että kummallakin on aikaa oikeasti kuunnella. 

Perheellisille hotelliyö voi olla jopa suurimmaksi osaksi vain sitä, että saa rauhassa nukkua isossa sängyssä ihan vain kaksin ja nauttia kuuma suihku aamulla yksikseen. 

Sen opin tälläkertaa itse, että romantiikkaa elämässä voi olla muutenkin, kuin vain siellä hotellin kylpyammeessa. Romantiikka ja rakkaus kuuluvat jokapäiväiseen elämään, ei siihen erikseen tarvita treffi-iltaa. Sitä pitää olla kotonakin. 

Ja mulla sitä täällä piisaa, vaikken aina sitä muistakaan. Onneksi on joku muistuttamassa. 

Kokonaisuudessaan oli ihana viikonloppu. Rakastan välillä vaihtaa maisemaa hetkeksi, se tekee aina hyvää. Ja parasta on kun sen voi tehdä, jonkun ihanan ihmisen kanssa. Ja hei, hotellin aamupalat. No words needed. 

Tajusin taas, kuinka rakastan tuota miestä, joka jaksaa meikäläisen kaikki oikut, välillä hammastakin purren.

Ja kun pelkäsin, että ihana viikonloppu päättyisi siinä vaiheessa, kun luovuttaisimme avaimet respaan, niin eihän siinä onneksi käynyt näin. Päinvastoin, voihan sitä kotonakin vaalia parisuhdetta, heh.