Ikä on vain numeroita

Muistan baarissa hämmennyksestä nouseet kulmakarvat, kun mies ja toverinsa tulivat jutustelemaan tiskille kanssani. Olin silloin 18. Mies 25. 

Muistan kun vihdoin kerroin vanhemmilleni, että tapailen jotakuta. He kyselivät kaikenlaista. Jostain syystä vähän jopa pelotti kertoa, että juu meillä on seitsemän vuotta ikäeroa. Mutta he eivät siihen takertuneet. Vanhemmillani on 9 vuotta ikäeroa itsellään. 

Minulle oli ensin vaikea suhtautua tähän. Suhteemme alussa puhuimme asiasta paljoin. Ei siksi, että se nyt olisi ollut niin iso asia. Siksi, että olin alle kaksikymppinen. Koin ikäkriisiä (kyllä, se on luitte oikein). Tuntui, etten sopeutuisi esimerkiksi rakkaani ystäväpiiriin. Että he pitäisivä minua ihan lapsena vielä. Pelkäsin, mitä miehen perhe ajattelisi minusta. Olin kuitenkin vasta lopettelemassa lukiota. Häpesin jostain syystä nuorta ikääni. Ihan syyttä suotta, miksi nuori ikä olisi muka huono asia?!

Totuushan on, että seitsemän vuotta ei ole paljon. Tärkeintä on se, että olemme samalla taajudella toistemme kanssa. Ja sovimme hyvin yhteen juuri siksi. 

Muutin aika nopeasti pois vanhempieni luota, tuli tarve itsenäistyä. Ja vuodessa ehti tapahtua paljon henkistä kasvua. Täytin kesällä kaksikymmentä ja se myös helpotti huomattavasti asioita. 

Huomasin kyllä pian seurustelun aloitettua, että iällä ei ole väliä. Se on vain numeroita. Se ei kerro mitään siitä, kuinka kypsä tai kypsymätön ihminen on. Ja onko tuollakaan oikeasti mitään väliä. Miehen ystävät ovat hyväksyneet minut joukkoonsa. Olen löytänyt hänen kauttaan uusia ihmisiä elämääni, iästä viis. 

Olen nykyään paljon itsevarmempi asian kanssa. En koskaan ollutkaan niin hirveän epävarma, mutta tottakai tällaiset asiat mieityttivät. Nuorena ikäero voi tuntua suuremmalta, kuin mitä se oikeasti on. 

Mutta olen aina ollut vähän vanhempiin päin, hahaa! Silloin 15-kesäisenä seurustelin kolme vuotta vanhemman kanssa, oli se vain niin siistiä silloin... Nykyään lähinnä naurattaa koko asia. 

Iästä ei pidä tehdä numeroa. Tärkein asia on se, että kummankin maailmat kohtaavaat. Että ollaan samalla aaltopituudella. 

Se että olen nuori, on etuoikeus. Meikäläisellä ei ole vielä mikään kiire mihinkään. Kerkeän vielä ajattelemaan, mitä haluan elämässäni tehdä. Enkä koe tarvetta painostaa kumppaniani mihinkään sitovampaan, kun biologinen kellokaan ei tuossa niin järin nopeasti tikittele vielä... :D

Olen myös vitsaillut, että hei! Ainakaan mieheni ei tarvitse koskaan vaihtaa minua nuorempaan versioon, kun olemme vanhempia!